Passi, hammasharja ja kaksi painavaa, täyteen ahdettua matkalaukkua. Siispä nyt se hetki - jota jo vuosi on odotettu, jännätty ja pelätty - on viimein käsillä.
Vuosi sitten en olisi uskonut olevani tässä tilanteessa jo nyt. Kieliharjoittelu ja mahdolliset vaihdot siinsivät jossain kaaaaaaukana horisontissa. Mutta niin vain kävi, että kaikki meni yliopistoelämän suhteen viime vuonna juuri niin kuin piti, oikeastaan jopa paremmin, ja nyt suuntana on suuri ja mahtava Venäjän maa ja Tverin yliopisto. Loppuvuosi autenttisessa ympäristössä, uusien tuttujen ja juttujen keskellä!
Lähtöjärjestelyt eivät joka käänteessä ole olleet yksinkertaisimmasta päästä, mutta tähän mennessä jokainen mutka on suoristunut riittävästi siitä selviämiseen. Kaikki alkoi asuntohäslingillä - pitääkö vaiko eikö pitää? Kotiini ihastuneena päädyin kuitenkin etsimään alivuokralaista ja niinpä kevättä värittänyt alivuokralaisen metsästys johti kuitenkin onnelliseen loppuun.
Aleksanteri-instituutin infokirjelmäkin saapui - tosin ilman viisumikutsua, mutta saapui kuitenkin, ja itse matkajärjestelyt saatiin käyntiin. Viisumihakemukseen tarvittavien asiakirjojen hankkiminen alkoi loistavan kesätyörupeaman ohessa ja kirjaston kirjavarastot ja tietokannat joutuivat koville, kun etsin kirjallisuuskurssien kirjoja kesälukemiseksi. Ja niin, saapuihan se viisumikutsukin sitten lopulta ja Helsingissä tuli käytyä asioita hoitamassa ja, kunnon rusistina, Ruslaniassa ostoksilla, конечно!
Matkatavaroiden haaliminen alkoi vaivihkaa ja hyvissä ajoin, niinpä kesäkortteerinani toiminut kammari täyttyi hurjaa vauhtia ja näytti välillä (toisin sanoen, koko kesän) hävitetyltä Jerusalemilta viime viikon ollessa kaikista hulluin; nyt, kun laukut on pakattu, mummu saa jälleen olohuoneensa lattian takaisin. Kiitos ja anteeksi. :)
Ja se vielä, että ensimmäiset viimeiset ja viimeiset viimeiset ennen lähtöä ovat jotain mahotonta - sitä alkaa miettiä, mitä ei tule enää tehtyä. Ja vaikka kyseessä ei ole kuin kolme ja puoli kuukautta - herranen aika - niin jonkinlainen lopullisuuden tunne sitä on kuitenkin vallalla. Etenkin heipat ja halaukset ystävien kanssa ovat kovin tunteellisia - sieltä käsin kun ei kuitenkaan voi lähteä kylään, elokuviin tai Amarilloon jonkun kanssa vaikka haluaisi, vaan sitä huitelee maailman tuulissa. Ja seuraavan kerran mahdollisuus reffailuun on sitten vasta joulun aikaan. Olkoonkin, että toisinaan ilman tällaisia ulkomaan oleskeluja vierähtää pitempikin tovi ennen kuin ehditään jälleen nähdä.
Mutta siis, pidetään yhteyttä, rakkaat! Facebook ja sähköposti olkoot ystäviämme.
Siinäpä se, tässä ollaan. Lähdössä matkaan. Ystävien evästämänä ja rakkaiden rohkaisemana.
Sitä paitsi, kerranhan sitä vaan ollaan nuoria ja silleen! :D
Rohkeudelle ja nuoruudelle! Uusille elämyksille ja tuttavuuksille!
Kaikella rakkaudella,
Satu
P.S. Jahka jonninmoisen mokkulan saan perille päästyäni, kirjoittelen seuraavan kerran terveisiä sieltä paikan päältä. Iiks. :)
Vuosi sitten en olisi uskonut olevani tässä tilanteessa jo nyt. Kieliharjoittelu ja mahdolliset vaihdot siinsivät jossain kaaaaaaukana horisontissa. Mutta niin vain kävi, että kaikki meni yliopistoelämän suhteen viime vuonna juuri niin kuin piti, oikeastaan jopa paremmin, ja nyt suuntana on suuri ja mahtava Venäjän maa ja Tverin yliopisto. Loppuvuosi autenttisessa ympäristössä, uusien tuttujen ja juttujen keskellä!
Lähtöjärjestelyt eivät joka käänteessä ole olleet yksinkertaisimmasta päästä, mutta tähän mennessä jokainen mutka on suoristunut riittävästi siitä selviämiseen. Kaikki alkoi asuntohäslingillä - pitääkö vaiko eikö pitää? Kotiini ihastuneena päädyin kuitenkin etsimään alivuokralaista ja niinpä kevättä värittänyt alivuokralaisen metsästys johti kuitenkin onnelliseen loppuun.
Aleksanteri-instituutin infokirjelmäkin saapui - tosin ilman viisumikutsua, mutta saapui kuitenkin, ja itse matkajärjestelyt saatiin käyntiin. Viisumihakemukseen tarvittavien asiakirjojen hankkiminen alkoi loistavan kesätyörupeaman ohessa ja kirjaston kirjavarastot ja tietokannat joutuivat koville, kun etsin kirjallisuuskurssien kirjoja kesälukemiseksi. Ja niin, saapuihan se viisumikutsukin sitten lopulta ja Helsingissä tuli käytyä asioita hoitamassa ja, kunnon rusistina, Ruslaniassa ostoksilla, конечно!
Matkatavaroiden haaliminen alkoi vaivihkaa ja hyvissä ajoin, niinpä kesäkortteerinani toiminut kammari täyttyi hurjaa vauhtia ja näytti välillä (toisin sanoen, koko kesän) hävitetyltä Jerusalemilta viime viikon ollessa kaikista hulluin; nyt, kun laukut on pakattu, mummu saa jälleen olohuoneensa lattian takaisin. Kiitos ja anteeksi. :)
Ja se vielä, että ensimmäiset viimeiset ja viimeiset viimeiset ennen lähtöä ovat jotain mahotonta - sitä alkaa miettiä, mitä ei tule enää tehtyä. Ja vaikka kyseessä ei ole kuin kolme ja puoli kuukautta - herranen aika - niin jonkinlainen lopullisuuden tunne sitä on kuitenkin vallalla. Etenkin heipat ja halaukset ystävien kanssa ovat kovin tunteellisia - sieltä käsin kun ei kuitenkaan voi lähteä kylään, elokuviin tai Amarilloon jonkun kanssa vaikka haluaisi, vaan sitä huitelee maailman tuulissa. Ja seuraavan kerran mahdollisuus reffailuun on sitten vasta joulun aikaan. Olkoonkin, että toisinaan ilman tällaisia ulkomaan oleskeluja vierähtää pitempikin tovi ennen kuin ehditään jälleen nähdä.
Mutta siis, pidetään yhteyttä, rakkaat! Facebook ja sähköposti olkoot ystäviämme.
Siinäpä se, tässä ollaan. Lähdössä matkaan. Ystävien evästämänä ja rakkaiden rohkaisemana.
Sitä paitsi, kerranhan sitä vaan ollaan nuoria ja silleen! :D
Rohkeudelle ja nuoruudelle! Uusille elämyksille ja tuttavuuksille!
Kaikella rakkaudella,
Satu
P.S. Jahka jonninmoisen mokkulan saan perille päästyäni, kirjoittelen seuraavan kerran terveisiä sieltä paikan päältä. Iiks. :)
Комментариев нет:
Отправить комментарий