Yö oli hujahtanut ohitse aivan liian nopeasti.
Vaikka takana oli suurin piirtein kunnolliset kahdeksan tunnin yöunet, eivät ne tuntuneet riittävän. Sitä paitsi, herätyksenä toiminut valojen sytytys, vaunupalvelijan hienovaraiset hyvän huomenen toivotukset ja muiden matkustajien käytävällä ramppaaminen jo hieman ennen kuutta olivat ohentaneet viimeisiä unen minuutteja kevyeksi luuriuneksi. Kuin Kazaniin saapuessakin (joskin nyt oli vielä aamuyö) ilma junan ikkunan toisella puolella ei ollut morsianta lähelläkään ja sadepisarat naputtelivat rytmiä vauhtiaan hidastavan junan ikkunaan. Itse kukin ryhmämme jäsenistä pääsi ylös ja valmistautui päivään Nizhnij Novgodorissa; ennen kuin oikeastaan ehdimme huomatakaan, olimme jo perillä asemalla.
Astuimme junasta ulos ja ankeammanpuoleisen lähijunien odotustilan kautta kävelimme suoraan metroasemalle, joka sijaitsi rautatieaseman yhteydessä. Onneksemme bongasimme lähijuna-asemalta itsellemme turistikartan (jonka avulla selvisimme päivästä kaupungilla) yhdestä lehtikojusta. Aamuruuhkien aikaan asema oli tietty astetta täydempi - sullouduimme keskustaan menevään metroon kovin monen muunkin kouluun, töihin tai kenties kotiinkin matkaavan kanssa. Metromatka tuntui miltei loputtoman pitkältä ja tunnelma oli melko ahdas. Päästyämme perille kuljimme ihmisvirran mukana ulos metrosta sateiseen ulkoilmaan kadulle. Nälkä alkoi kurnia jokaisen vatsanpohjassa, myös Jossun, joka onneksemme oli jo paranemaan päin. Kuin nouseva aurinko pimeässä yössä, valaisi tiemme MakDonaldsin kyltti toisella puolella toriaukiota, jolle olimme saapuneet. Kyllä - suorimme siitä sitten kohti kyseistä pikaruokapaikkaa, vaikka olin (ainakin omassa mielessäni) vannonut välttäväni kaikenlaisia pikaruokaloita täällä Venäjällä, kun en niissä Suomessakaan pahemmin välitä käydä. Kylmässä tuulessa ja sateessa päämäärätön tarpominen ei kuitenkaan houkutellut, ja niinpä astuimme sisälle lämpimään. Tilasimme itsellemme aamupalat ja istuimme pohtimaan senhetkistä tilannetta: sitä, missä nyt oltiin, minne menisimme, mitä tekisimme ja milloin. Blinit ja MakAamiaiset (tai mitkä lie) katosivat nopeasti parempiin suihin, ja niinhän se on - hyvän ruoan mukana tuli se vähän parempi mielikin. Paikallistimme itsemme kartalta ja pystyimme suunnitella sitä, mitä tekisimme. Aamiaistuokion jälkeen oli aika jatkaa matkaa.
Kahdeksan, puoli yhdeksän aikaan Nizhnin keskustassa ei kuitenkaan juuri mikään paikka ollut auki. Mäkkäriltä lähdettyämme eteemme aukeni keskustan kävelykatu, joka tuntui jatkuvan loputtomiin, kunnes jossain kaukaisuudessa näkyi pilkahdus Kremliä. Lähdimme taaplaamaan pitkin kävelykatua ja katselimme ympärillemme. Paikka vaikutti ensisilmäykseltä enemmän Tverin kaltaiselta, kuin, jälleen kerran, miljoonakaupungilta. Ympärillämme kiirehti ihmisiä suuntaan jos toiseen. Me, kolmen rusistin ja keltaisen matkalaukun muodostama poppoo, vain pysähtelimme aika ajoin ihmettelemään kaikkea sitä, mitä ympärillä oli tai ei ollut. Taivallettuamme jonkin aikaa kävelykatua pitkin, päätimme hypätä raitiovaunuun, jotka ylittivät kävelykadun suunnilleen puolestavälistä, ja tehdä maisemakierroksen "Kaupunkikierros"-nimisen linjan (no 2) ratikalla. Raitiovaunun kierteli ydinkeskustan laitamia ja tarjosi mainion näkymän siihen, mitä Nizhnij Novgorod oikein oli. Johannalle kiertoajelu oli lepoa, eikä toki Jasua ja minuakaan haitannut hetkeksi istahtaa ja katsella kaupunkia, josta emme oikeastaan mitään tienneet. Kaupunki ei näyttänyt niin kauniilta kuin Kazan, vaan aikansa eläneitä rakennuksia löytyi sieltä sun täältä. Toki harmaa, viileä sää oli jälleen vaikuttamassa mieliimme paikasta - kaikki kun on auringonpaisteessa pikkuisen paremmin.
Jäätyämme pois raitiovaunusta kokonaisen kierroksen jälkeen, jatkoimme taivaltamme kohti Kremliä. Yhtäkkiä huomasimme edessämme kotoisen näyn. Keskellä novgorodilaista maisemaa oli HESBURGER. Siinä hetkessä se tuntui samalla aivan uskomattomalta ja hauskalta, että jossain niinkin kaukana kotoa, oli "pala Suomea". Loppujen lopuksi pääsimme Kremlin luo, mutta käveleminen vielä kuitenkin toipilaana oli uuvuttanut Johannaa ja niinpä halusimme jonnekin istuskelemaan (laukun raahaaminen mukana alkoi vähitellen osoittautua "ei-niin-hyväksi" ideaksi). Siispä päätimme olla tällä kertaa käymättä Kremlissä - säästää sen seuraavaan reissuun, mikäli sellaista tulisi, ja etsiä jonkin toisen suunnan. Sattumalta silmiimme osui Stolle, samainen piirakkapaikka, jossa olimme Pietarissa aamupalalla, ja niinpä suuntasimme sinne. Teekupposen ja piirakkapalan äärellä mietimme seuraavaa liikkua, joka kenties valaisisi päivän ja pelastaisi joukkiomme tylsistymiseltä. Turistikartan informaatioon pureuduttuamme löysimme kuin löysimmekin jotain mielenkiintoista - gondolihissin.
Yli tunnin Stollessa, tarjoilijoiden katseltavana istuttuamme, päätimme lähteä etsimään oletettavasti hurjinta seikkailua, jonka Novgorod meille pystyi tarjota. Jälleen kerran istuimme samaiseen linjan no 2 raitiovaunuun ja lähdimme kolistellen kohti gondolihissin vieressä sijaitsevaa pysäkkiä. Toisen kerran linjalla ajellessa tulin huomanneeksi jo uutta, mikä oli jäänyt näkemättä ensimmäisellä kierroksella. Pian olimme oikealla pysäkillä ja jäimme raitiovaunusta pois, suoraan liikenteen sekaan. Ihan vain selvennykseksi tähän väliin, se on täällä päin tapana. Toistaiseksi en ole nähnyt esim. Helsingin ratikkapysäkkien kaltaisia pysäkkejä, joille olisi likipitäen turvallista jäädä pois, vaan yleensä täällä vain hypätään autojen sekaan (ellei esim. liikennevalot estä autoja kiitämästä tuhatta ja sataa ratikan ohi, tai ellei ratikka kulje ajoradalla tukkien liikennettä). Niin, mutta olimme siis jo lähellä hurjaa seikkailua... paitsi että mitään ei näkynyt missään. Otimme kartan esiin, vaikka olimme huolella tutkineet reitin Stollessa aikaa tappaessamme. Kyllä, olimme oikealla kadulla. Kyllä, edessämme oli kirkko. Kyllä, olimme kääntyneet oikealle. Ja paikan piti olla ihan vieressä. Eikä ketään edes näkynyt missään, että olisi voinut kysyä. Hetken ajan meihin iski epätoivo. KUINKA ON MAHDOLLISTA, että kartasta ja melko hyvistä suunnistustaidoista ja hahmotuskyvystä huolimatta, olimme jälleen hukassa. Mielessä kävi Kazanin kauppakeskuksen metsästys, joka tosin päättyi onnellisesti, mutta oli hermoja raastavan pitkän ja vaikean tien takana..
Yhtäkkiä ihmisiä alkoi kävellä ohitsemme. Kymmenen, kaksikymmentä, kolmattakin kymmentä kenties. Eivätkä he menneet kirkkoon. Viimein oli joku, jolta kysyä. Niinpä lähdimme erään naisen neuvomina kävelemään jonon jatkona mutkan ja toisenkin taakse. Niinpä viimein eteemme aukeni odotettu näkymä: gondolihissi. Menimme lippuluukulle ja ostimme lipun tuohon hurjaan, eräänlaiseen julkisen liikenteen kulkuneuvoon. Jonotimme hetken ja hyppäsimme pieneen, joskin aivan riittävän tilavaan kopperoon, joka lähti viemään meitä kohti vastarantaa. En kuitenkaan jostain kumman syystä ollut ajatellut aivan loppuun asti sitä, mihin olin itseni laittanut, kuinka korkealla hissi kulkisi ja miten pitkä matka loppujen lopuksi olisi. Kun gondoli sitten lähti vaijerin vauhdittamana kiitämään kohti AIVAN LIIAN KORKEITA pylväitä (ei liene oikea sana, mutta menköön), kädet puristivat penkin etureunaa niin, että rystyset suorastaan hohtivat valkeuttaan. Samalla hetken matkaa alapuolellamme kulkenut kieleke loppui ja alaspäin pudotusta oli yhtäkkiä useampi kymmenen metriä. Hetken aikaa mietin, että kuolenko nyt vai heti, mutta loppujen lopuksi päätin kuitenkin (yrittää) jäädä reissusta henkiin ja nauttia maisemista. Matkantekoa kuitenkin ryydittivät pylväiden/mastojen yläosassa olevat rullat, jotka tärisyttivät gondolia (ja hermostuttivat minua), pääni sisäiset pohdinnat siitä, mitä tapahtuisi, jos gondoli yhtäkkiä putoaisi, ja kanssamme matkustaneen miehen "bisnessoitot" (tai niin oletin, taisi puhua tataaria, kun en sanaakaan ymmärtänyt). Vastarannalle päästyäni olin ONNELLINEN, että matka oli ohi. Toki samalla tajuntaani iski se, ettemme tietenkään voineet jäädä sinne, vaan edessä oli vielä paluumatka. Kuin siunaukseksi matkalle, aurinko ilmestyi pilvien takaa taivaalle, eikä matka takaisin Volgan toiselle puolen tuntunut aivan niin pahalta kuin ensimmäinen. Paluumatkalla tuuli oli kuitenkin voimistunut ja se heilutti gondolia reippaasti puolelta toiselle. Peloistani yksikään ei kutenkaan toteutunut ja pääsimme kokonaisina myös takaisin. Johannalle ja Jasulle gondolireissu oli mitä suurinta hupia, ja toki olin itsekin onnessani ja innoissani siitä, että uskaltauduin (puolivahingossa) mukaan.
Auringonpaisteessa tallustellessamme pohdimme seuraavaa siirtoa. Vaikka yöjunan lähtöön oli vielä pitkästi aikaa, päätimme käydä katsomassa reitin keskustasta asemalle valmiiksi iltaa varten. Niinpä jälleen kerran hyppäsimme raitionvanun kyytiin. Tosin homma ei mennyt aivan niin kuin piti. Raitiovaunu ei mennyt sinne asti, mitä kuvittelimme, vaan se pysähtyi jo kauan ennen pysäkkiä, jonne aioimme. Mitä ystävällisimmän kassöörin opastamana hyppäsimme toiseen raitiovaunuun, joskin tämäkään ei onnistunut ongelmitta. Hyppäsimme kyytiin väärässä kohtaa - raitiovaunu oli menossa juuri toiseen päähän reittiä. Eipä siinä kuitenkaan hätiä mitiä, istuimme kyydissä toiseen päähän reittiä ja vaihdoimme siellä toiseen, juuri reitilleen lähtevään raitiovaunuun. Ajelimme pitkin babushkojen takapihoja ja pusikoita - jostain kumman syystä hetken aikaa maisemat muistuttivat minua Etiopiasta ja paikoista siellä. Muutaman minuutin pusikko-osuuden jälkeen palasimme "sivistyksen pariin". Hetken aikaa rytkyteltyämme saavuimme jyrkänteelle, pitkän serpentiinitien yläpäähän ja laskeutuessamme mäkeä mutkitellen, laskevan auringon valossa kohti Volgan ylittävää siltaa, olin hetken ajatuksissani aivan jossain muualla kuin Venäjällä.
Saavuimme aseman luo ja ihmetykseksemme huomasimme, että olevinaan kaikki nuoriso, liike ja elämä olikin keskittynyt aseman viereen, missä kohosi yksi jos toinen kauppakeskus hulluine mainosvaloineen. Sitä eloa, jota Kazanistakin löytyi, olimme kaivanneet ja etsineet jo keskustan kävelykadulla. Tiemme hetken ihmettelyn jälkeen johti yhteen ostoskeskuksista, jossa minä ja Johanna lähinnä istuksimme ja katselimme maailman menoa Jasun juostessa kauppakeskusta ympäri.
Koska aikaa junan lähtöön oli edelleen useampia tunteja, päätimme kuitenkin käydä vielä kävelykadulla matkamuistomyymälöissä, syömässä ja katsomassa iltameininkiä ydinkeskustassa. Metrolla nopeasti hurauttaen olimme jälleen samassa paikassa kuin aamulla. Lähdimme kohti kaunista matkamuistomyymälää, joka tosin osoittautui kerrassaan tyyriiksi paikaksi. Sieltä taivalsimme kohti Hesburgeria. Päätimme syödä "suomalaisittain" (hah) ja niinpä päädyimme murkinoimaan poron katsellessa vierestä. Täytyy muuten mainita, että kassalla ollut nuori nainen oli aivan valtavan herttainen ja ystävällinen. Kuullessaan meidän puhuvan jotain vierasta kieltä hän uskaltautui kysymään meiltä kotimaata, ja voi sitä ilmettä hänen kasvoillaan, kun kuuli meidän olevan Suomesta. Sen sai samantien tietää muukin henkilökunta! :) Tilauksia odotellessamme juttelimme niitä näitä, muun muassa siitä, miten olimme Novgorodiin tai ylipäätään Venäjälle päätyneet, ja siitä, etteivät kassaneidin mukaan kaikki suomalaiset nuorukaiset olleetkaan niin rumia kuin hän oli kuullut.. (Jasu sai siis kehuja.. :)) Lähtiessämme saimme monet kiitokset ja heipat ja "tulkaahan uudelleen" -pyynnöt! Ulkona oli jo pimeää ja kulkuamme valaisivat kauniit katulamput. Samassa huomasimme sitä eloa tulleen myös kävelykadulle, ihmiset olivat lähteneet liikkeelle.
Tämän jälkeen päätimme jo suunnata takaisin kohti asemaa, sillä meidän piti vielä käydä matkaevästä ostamassa... SPARISTA! Soinin Spar-market lakkasi olemasta jo joskus kymmenisen vuotta sitten (?) joten olikin hauskaa nähdä, että ketju oli hyvinkin voimissaan ainakin tuolla Novgorodissa. Jossain mielessä kyseessä oli siis aikamatka menneisyyteen. Eväät saatiin ja siirryimme asemalle. Asema ei ollut läheskään niin kaunis kuin Kazanissa, mutta vaikutti ihan asialliselta. Asiallinen varmasti olikin, joskin seura oli kaikenkirjavaa. Niinpä juuri kun olimme ehtineet istuutua, me ja minun keltainen matkalaukkuni, kävi vastapäätä minua istunut papparainen juttelemaan. Ensin hän vaikutti ihan mukavalta ja asialliselta papparaiselta, kysyi, mistä olen laukkuni saanut ja paljonko se maksoi. En muistanut, ja vastasin ympäripyöreästi takaisin. Hän kyseli, minne oli matka ja minä vastasin. Juttelu jatkui hetken ajan mukavana, kunnes pappa nousi seisomaan ja tuli viereeni. Hän itsepintaisesti halusi saattaa minut junalle. Vastasin, ettei tarvitse, kiitos vaan, minulla on tässä omat saattajat (tarkoitin tietenkin Jasua ja Johannaa). Hän kuitenkin vielä hetken ajan intti, ja minä puolestani intin mahdollisimman kohteliaasti takaisin. Vähän ajan kuluttua pappa istuutui alas ja me mietimme, kuinka saisimme ajan kulumaan. Päätimme kuitenkin lähteä toiseen odotushuoneeseen, ja siinäkös pappa oli jo huolissaan, minne me olimme menossa. Kiitimme seurasta ja katosimme nurkan taa. Toinen odotussalin ovessa oli lappu, että sali oli maksullinen, mutta tiskille päästessämme kävi ilmi, että lipun ostaneille sali oli ilmainen. Ja niinpä vietimme kaksi ja puoli tuntia, jota odotusta oli jäljellä, erinäisiä sanaleikkejä pelaillen, mikä välillä tosin äityi mm. etymologisiksi pohdinnoiksi (aikamoista filologimeininkiä). Aika kului nopsaan, onneksi, ja pian olimme jälleen RZDn junan ovella odottamassa sisäänpääsyä. Päästyämme junaan laitoin pedin hetimmiten itselleni valmiiksi ja kävin unten maille. Moskovassa olisimme puoli seitsemän aikaan ja matkaa oli vielä kaksi päivää jäljellä.
Jatkoa seuraa... // To be continued...
Kaikella rakkaudella,
Satu
Kahdeksan, puoli yhdeksän aikaan Nizhnin keskustassa ei kuitenkaan juuri mikään paikka ollut auki. Mäkkäriltä lähdettyämme eteemme aukeni keskustan kävelykatu, joka tuntui jatkuvan loputtomiin, kunnes jossain kaukaisuudessa näkyi pilkahdus Kremliä. Lähdimme taaplaamaan pitkin kävelykatua ja katselimme ympärillemme. Paikka vaikutti ensisilmäykseltä enemmän Tverin kaltaiselta, kuin, jälleen kerran, miljoonakaupungilta. Ympärillämme kiirehti ihmisiä suuntaan jos toiseen. Me, kolmen rusistin ja keltaisen matkalaukun muodostama poppoo, vain pysähtelimme aika ajoin ihmettelemään kaikkea sitä, mitä ympärillä oli tai ei ollut. Taivallettuamme jonkin aikaa kävelykatua pitkin, päätimme hypätä raitiovaunuun, jotka ylittivät kävelykadun suunnilleen puolestavälistä, ja tehdä maisemakierroksen "Kaupunkikierros"-nimisen linjan (no 2) ratikalla. Raitiovaunun kierteli ydinkeskustan laitamia ja tarjosi mainion näkymän siihen, mitä Nizhnij Novgorod oikein oli. Johannalle kiertoajelu oli lepoa, eikä toki Jasua ja minuakaan haitannut hetkeksi istahtaa ja katsella kaupunkia, josta emme oikeastaan mitään tienneet. Kaupunki ei näyttänyt niin kauniilta kuin Kazan, vaan aikansa eläneitä rakennuksia löytyi sieltä sun täältä. Toki harmaa, viileä sää oli jälleen vaikuttamassa mieliimme paikasta - kaikki kun on auringonpaisteessa pikkuisen paremmin.
Jäätyämme pois raitiovaunusta kokonaisen kierroksen jälkeen, jatkoimme taivaltamme kohti Kremliä. Yhtäkkiä huomasimme edessämme kotoisen näyn. Keskellä novgorodilaista maisemaa oli HESBURGER. Siinä hetkessä se tuntui samalla aivan uskomattomalta ja hauskalta, että jossain niinkin kaukana kotoa, oli "pala Suomea". Loppujen lopuksi pääsimme Kremlin luo, mutta käveleminen vielä kuitenkin toipilaana oli uuvuttanut Johannaa ja niinpä halusimme jonnekin istuskelemaan (laukun raahaaminen mukana alkoi vähitellen osoittautua "ei-niin-hyväksi" ideaksi). Siispä päätimme olla tällä kertaa käymättä Kremlissä - säästää sen seuraavaan reissuun, mikäli sellaista tulisi, ja etsiä jonkin toisen suunnan. Sattumalta silmiimme osui Stolle, samainen piirakkapaikka, jossa olimme Pietarissa aamupalalla, ja niinpä suuntasimme sinne. Teekupposen ja piirakkapalan äärellä mietimme seuraavaa liikkua, joka kenties valaisisi päivän ja pelastaisi joukkiomme tylsistymiseltä. Turistikartan informaatioon pureuduttuamme löysimme kuin löysimmekin jotain mielenkiintoista - gondolihissin.
Yli tunnin Stollessa, tarjoilijoiden katseltavana istuttuamme, päätimme lähteä etsimään oletettavasti hurjinta seikkailua, jonka Novgorod meille pystyi tarjota. Jälleen kerran istuimme samaiseen linjan no 2 raitiovaunuun ja lähdimme kolistellen kohti gondolihissin vieressä sijaitsevaa pysäkkiä. Toisen kerran linjalla ajellessa tulin huomanneeksi jo uutta, mikä oli jäänyt näkemättä ensimmäisellä kierroksella. Pian olimme oikealla pysäkillä ja jäimme raitiovaunusta pois, suoraan liikenteen sekaan. Ihan vain selvennykseksi tähän väliin, se on täällä päin tapana. Toistaiseksi en ole nähnyt esim. Helsingin ratikkapysäkkien kaltaisia pysäkkejä, joille olisi likipitäen turvallista jäädä pois, vaan yleensä täällä vain hypätään autojen sekaan (ellei esim. liikennevalot estä autoja kiitämästä tuhatta ja sataa ratikan ohi, tai ellei ratikka kulje ajoradalla tukkien liikennettä). Niin, mutta olimme siis jo lähellä hurjaa seikkailua... paitsi että mitään ei näkynyt missään. Otimme kartan esiin, vaikka olimme huolella tutkineet reitin Stollessa aikaa tappaessamme. Kyllä, olimme oikealla kadulla. Kyllä, edessämme oli kirkko. Kyllä, olimme kääntyneet oikealle. Ja paikan piti olla ihan vieressä. Eikä ketään edes näkynyt missään, että olisi voinut kysyä. Hetken ajan meihin iski epätoivo. KUINKA ON MAHDOLLISTA, että kartasta ja melko hyvistä suunnistustaidoista ja hahmotuskyvystä huolimatta, olimme jälleen hukassa. Mielessä kävi Kazanin kauppakeskuksen metsästys, joka tosin päättyi onnellisesti, mutta oli hermoja raastavan pitkän ja vaikean tien takana..
Yhtäkkiä ihmisiä alkoi kävellä ohitsemme. Kymmenen, kaksikymmentä, kolmattakin kymmentä kenties. Eivätkä he menneet kirkkoon. Viimein oli joku, jolta kysyä. Niinpä lähdimme erään naisen neuvomina kävelemään jonon jatkona mutkan ja toisenkin taakse. Niinpä viimein eteemme aukeni odotettu näkymä: gondolihissi. Menimme lippuluukulle ja ostimme lipun tuohon hurjaan, eräänlaiseen julkisen liikenteen kulkuneuvoon. Jonotimme hetken ja hyppäsimme pieneen, joskin aivan riittävän tilavaan kopperoon, joka lähti viemään meitä kohti vastarantaa. En kuitenkaan jostain kumman syystä ollut ajatellut aivan loppuun asti sitä, mihin olin itseni laittanut, kuinka korkealla hissi kulkisi ja miten pitkä matka loppujen lopuksi olisi. Kun gondoli sitten lähti vaijerin vauhdittamana kiitämään kohti AIVAN LIIAN KORKEITA pylväitä (ei liene oikea sana, mutta menköön), kädet puristivat penkin etureunaa niin, että rystyset suorastaan hohtivat valkeuttaan. Samalla hetken matkaa alapuolellamme kulkenut kieleke loppui ja alaspäin pudotusta oli yhtäkkiä useampi kymmenen metriä. Hetken aikaa mietin, että kuolenko nyt vai heti, mutta loppujen lopuksi päätin kuitenkin (yrittää) jäädä reissusta henkiin ja nauttia maisemista. Matkantekoa kuitenkin ryydittivät pylväiden/mastojen yläosassa olevat rullat, jotka tärisyttivät gondolia (ja hermostuttivat minua), pääni sisäiset pohdinnat siitä, mitä tapahtuisi, jos gondoli yhtäkkiä putoaisi, ja kanssamme matkustaneen miehen "bisnessoitot" (tai niin oletin, taisi puhua tataaria, kun en sanaakaan ymmärtänyt). Vastarannalle päästyäni olin ONNELLINEN, että matka oli ohi. Toki samalla tajuntaani iski se, ettemme tietenkään voineet jäädä sinne, vaan edessä oli vielä paluumatka. Kuin siunaukseksi matkalle, aurinko ilmestyi pilvien takaa taivaalle, eikä matka takaisin Volgan toiselle puolen tuntunut aivan niin pahalta kuin ensimmäinen. Paluumatkalla tuuli oli kuitenkin voimistunut ja se heilutti gondolia reippaasti puolelta toiselle. Peloistani yksikään ei kutenkaan toteutunut ja pääsimme kokonaisina myös takaisin. Johannalle ja Jasulle gondolireissu oli mitä suurinta hupia, ja toki olin itsekin onnessani ja innoissani siitä, että uskaltauduin (puolivahingossa) mukaan.
Auringonpaisteessa tallustellessamme pohdimme seuraavaa siirtoa. Vaikka yöjunan lähtöön oli vielä pitkästi aikaa, päätimme käydä katsomassa reitin keskustasta asemalle valmiiksi iltaa varten. Niinpä jälleen kerran hyppäsimme raitionvanun kyytiin. Tosin homma ei mennyt aivan niin kuin piti. Raitiovaunu ei mennyt sinne asti, mitä kuvittelimme, vaan se pysähtyi jo kauan ennen pysäkkiä, jonne aioimme. Mitä ystävällisimmän kassöörin opastamana hyppäsimme toiseen raitiovaunuun, joskin tämäkään ei onnistunut ongelmitta. Hyppäsimme kyytiin väärässä kohtaa - raitiovaunu oli menossa juuri toiseen päähän reittiä. Eipä siinä kuitenkaan hätiä mitiä, istuimme kyydissä toiseen päähän reittiä ja vaihdoimme siellä toiseen, juuri reitilleen lähtevään raitiovaunuun. Ajelimme pitkin babushkojen takapihoja ja pusikoita - jostain kumman syystä hetken aikaa maisemat muistuttivat minua Etiopiasta ja paikoista siellä. Muutaman minuutin pusikko-osuuden jälkeen palasimme "sivistyksen pariin". Hetken aikaa rytkyteltyämme saavuimme jyrkänteelle, pitkän serpentiinitien yläpäähän ja laskeutuessamme mäkeä mutkitellen, laskevan auringon valossa kohti Volgan ylittävää siltaa, olin hetken ajatuksissani aivan jossain muualla kuin Venäjällä.
Saavuimme aseman luo ja ihmetykseksemme huomasimme, että olevinaan kaikki nuoriso, liike ja elämä olikin keskittynyt aseman viereen, missä kohosi yksi jos toinen kauppakeskus hulluine mainosvaloineen. Sitä eloa, jota Kazanistakin löytyi, olimme kaivanneet ja etsineet jo keskustan kävelykadulla. Tiemme hetken ihmettelyn jälkeen johti yhteen ostoskeskuksista, jossa minä ja Johanna lähinnä istuksimme ja katselimme maailman menoa Jasun juostessa kauppakeskusta ympäri.
Koska aikaa junan lähtöön oli edelleen useampia tunteja, päätimme kuitenkin käydä vielä kävelykadulla matkamuistomyymälöissä, syömässä ja katsomassa iltameininkiä ydinkeskustassa. Metrolla nopeasti hurauttaen olimme jälleen samassa paikassa kuin aamulla. Lähdimme kohti kaunista matkamuistomyymälää, joka tosin osoittautui kerrassaan tyyriiksi paikaksi. Sieltä taivalsimme kohti Hesburgeria. Päätimme syödä "suomalaisittain" (hah) ja niinpä päädyimme murkinoimaan poron katsellessa vierestä. Täytyy muuten mainita, että kassalla ollut nuori nainen oli aivan valtavan herttainen ja ystävällinen. Kuullessaan meidän puhuvan jotain vierasta kieltä hän uskaltautui kysymään meiltä kotimaata, ja voi sitä ilmettä hänen kasvoillaan, kun kuuli meidän olevan Suomesta. Sen sai samantien tietää muukin henkilökunta! :) Tilauksia odotellessamme juttelimme niitä näitä, muun muassa siitä, miten olimme Novgorodiin tai ylipäätään Venäjälle päätyneet, ja siitä, etteivät kassaneidin mukaan kaikki suomalaiset nuorukaiset olleetkaan niin rumia kuin hän oli kuullut.. (Jasu sai siis kehuja.. :)) Lähtiessämme saimme monet kiitokset ja heipat ja "tulkaahan uudelleen" -pyynnöt! Ulkona oli jo pimeää ja kulkuamme valaisivat kauniit katulamput. Samassa huomasimme sitä eloa tulleen myös kävelykadulle, ihmiset olivat lähteneet liikkeelle.
Tämän jälkeen päätimme jo suunnata takaisin kohti asemaa, sillä meidän piti vielä käydä matkaevästä ostamassa... SPARISTA! Soinin Spar-market lakkasi olemasta jo joskus kymmenisen vuotta sitten (?) joten olikin hauskaa nähdä, että ketju oli hyvinkin voimissaan ainakin tuolla Novgorodissa. Jossain mielessä kyseessä oli siis aikamatka menneisyyteen. Eväät saatiin ja siirryimme asemalle. Asema ei ollut läheskään niin kaunis kuin Kazanissa, mutta vaikutti ihan asialliselta. Asiallinen varmasti olikin, joskin seura oli kaikenkirjavaa. Niinpä juuri kun olimme ehtineet istuutua, me ja minun keltainen matkalaukkuni, kävi vastapäätä minua istunut papparainen juttelemaan. Ensin hän vaikutti ihan mukavalta ja asialliselta papparaiselta, kysyi, mistä olen laukkuni saanut ja paljonko se maksoi. En muistanut, ja vastasin ympäripyöreästi takaisin. Hän kyseli, minne oli matka ja minä vastasin. Juttelu jatkui hetken ajan mukavana, kunnes pappa nousi seisomaan ja tuli viereeni. Hän itsepintaisesti halusi saattaa minut junalle. Vastasin, ettei tarvitse, kiitos vaan, minulla on tässä omat saattajat (tarkoitin tietenkin Jasua ja Johannaa). Hän kuitenkin vielä hetken ajan intti, ja minä puolestani intin mahdollisimman kohteliaasti takaisin. Vähän ajan kuluttua pappa istuutui alas ja me mietimme, kuinka saisimme ajan kulumaan. Päätimme kuitenkin lähteä toiseen odotushuoneeseen, ja siinäkös pappa oli jo huolissaan, minne me olimme menossa. Kiitimme seurasta ja katosimme nurkan taa. Toinen odotussalin ovessa oli lappu, että sali oli maksullinen, mutta tiskille päästessämme kävi ilmi, että lipun ostaneille sali oli ilmainen. Ja niinpä vietimme kaksi ja puoli tuntia, jota odotusta oli jäljellä, erinäisiä sanaleikkejä pelaillen, mikä välillä tosin äityi mm. etymologisiksi pohdinnoiksi (aikamoista filologimeininkiä). Aika kului nopsaan, onneksi, ja pian olimme jälleen RZDn junan ovella odottamassa sisäänpääsyä. Päästyämme junaan laitoin pedin hetimmiten itselleni valmiiksi ja kävin unten maille. Moskovassa olisimme puoli seitsemän aikaan ja matkaa oli vielä kaksi päivää jäljellä.
Jatkoa seuraa... // To be continued...
Kaikella rakkaudella,
Satu
Комментариев нет:
Отправить комментарий