Визит в монастырь и маленький сюрприз

Morot! 

Tällä kertaa edelliseen viestiin on vain pari päivää, joten mukavaa kehitystä vieläpä näin loppupuolella reissua. Olemme kuitenkin ehtineet tässä välillä käydä luostarissa ja teatterissa, joten ei tässä ole lusmuilla keritty. 

Eilen meillä oli siis ekskursiopäivä jälleen IOKRin tunnilla ja suuntasimme kohti nunnaluostaria Volgan ja Tvertsa-joen tuolla puolen. Ajelimme raitiovaunulla kohti luostaria, ekskursiolla lähti meidän ryhmämme, muutama muu vaihtari toisista ryhmistä sekä Anatoli, Ljudmila sekä Zhanna. Taivalsimme lumihankeen muodostunutta polkua pitkin lähelle luostaria ja pian kirkko sekä luostarin asunnot näkyivät. Hetken odotuksen jälkeen meitä tultiiin vastaanottamaan - oppaanamme toimi entinen suomalainen venäjän opiskelija, joka oli päättänyt muuttaa elämänsä suunnan ja ryhtyä nunnaksi. Kävimme luostarin vieressä sijaitsevassa kirkossa, jota oppaamme meille esitteli perinpohjaisesti. Katsoimme ikoneita ja lopuksi tarjoutui mahdollisuus päästä käymään kirkon kellotornissa. Kävimme myös opetustiloissa ja tsasounassa, jotka sijaitsivat ihan kirkon vieressä. Tämän jälkeen pöytä oli katettu ja saimme nauttia aitoa luostariruokaa - koska meneillään on joulua edeltävä paasto, tarjolla ei ollut lainkaan lihaa tai maitotuotteita. Ruoka oli kuitenkin oikein maukasta ja itse kukin sai vatsansa täyteen. Tulimme luostarilta takaisin keskustaan raitiovaunulla, jonka jälkeen ehdimme olla hetken kotona ennen teatteriin lähtöä. 

Illalla kävimme siis teatterissa, katsoimme Tverin teatterin version Gogolin Reviisori-näytelmästä. Teatterikäynti oli myös ikään kuin ekskursio, joskin suullisen viestinnän tunnille, missä olemme tällä viikolla keskustelleet kulttuurista ja taiteesta. Olimme menossa koko ryhmällä katsomaan esitystä, ja kun saavuimme Sinin kanssa teatterille, oli ovella jo joukkoa odottamassa. Meillä oli aika hyvät paikat, suunnilleen samoilla paikoilla kuin Kirsikkapuistoa katsoessamme, tosin lippu oli nyt hieman kalliimpi, 400 ruplaa. Lisäksi, tällä kertaa silmälasit olivat mukana (eikä päätä särkenyt) ja näyttelijät puhuivat kovemmalla äänellä kuin Kirsikkapuistossa, joten siltäkin kantilta katsottuna tämä reissu oli onnistuneempi. Tässä versiossa pormestari oli nainen, vaikka alkuperäisessä tekstissä pormestari on mies. Siten myös pari muuta pientä muutosta oli havaittavissa - pormestarilla ei tietenkään ollut vaimoa, vaan mies, tottahan toki. Lavastuksesta pidin enemmän tässä näytelmässä ja muutenkin meno oli liikkuvampaa ja vauhdikkaampaa. Näyttelijöistä etenkin, Hlestakovin eli "reviisorin" näyttelijä oli loistava. Hänessä oli minusta hieman jotain Jim Carreymaista. Illan päätteeksi kävimme Moncafessa herkuttelemassa ekskursiopäivän päätteeksi.      

Tänään olenkin vain ollut, tehnyt jälleen koulutöitä, vähäsen lokostellut ja siivoillut. Huomenna taidan jatkaa samaa, hyväksi havaitsemaani rataa. 

Ajatella, huomenna jäljellä kolme viikkoa! Ja on ensimmäinen adventtisunnuntai! 

Siitä päästäänkin pieneen yllätykseen, jonka otsikossa ikään kuin lupasin. Päätin tuossa eilispäivänä, että huomisesta lähtien täällä blogissa avautuu joka päivä uusi joulukalenterin luukku, aina jouluaattoon asti. Luvassa on siis juttua Venäjästä 24 pläjäyksen verran. Vähäsen lapsellisuutta, mielipiteitä, faktoja, kokemuksia. 

Huomiseen siis! // До завтра!

Kaikella rakkaudella ja nyt jo myös lämpimällä joulumielellä

Satu

Жизнь после большого приключения.

Onko elämää loman jälkeen? On. Kyllä se elämä vaan jatkuu, oikeastaan miltei leppoisammin kuin reissun päällä ollessa. 

Ja elämää on oikeastaan ollut ihan mukavasti jo reilun kahden viikon ajan. Aika on vain kiihdyttänyt kulkuaan, enkä ole ehtinyt tai malttanut istua koneen ääreen kirjoittaakseni blogiin tämän aikaisemmin. Yllättävää kyllä, jokin muukin asia on vaatinut huomiotani, ja viikot vain hupenevat silmissä.

Tässä nyt kuitenkin katsaus kuluneisiin kahteen viikkoon ja niiden aikana tapahtuneisiin huippukohtiin.

Palattuamme perjantaina matkalta, otimme viikonlopun aika rauhallisesti, emmekä sen kummempia pöllöileet. Joni oli tosin viettänyt syntymäpäiväänsä silloin viikolla, joten juhlimme sitä sitten lauantaina illanpuoleen sekä vielä uudemman kerran sunnuntaina päivällä - oikein täytekakun kera.

Sinikin saapui takaisin Tveriin sunnuntaiaamuna ja toi Tveriin viikon lomalle tulleen siskonsa mukanaan. Oli ihanaa saada jälleen porukka kasaan, onhan tässä jo ryhmä tiiviiksi tullut. Sunnuntaina kävimme myös teatterissa; katsoimme Tsehovin Kirsikkapuiston, joka esitettiin suurella näyttämöllä. Sali oli hieno, joskin ei aivan niin suuri kuin kuvittelin. Näytelmä oli hyvä, ja oli mielenkiintoista verrata kirjaa ja näytelmää keskenään. Teatterikokemustani kuitenkin häiritsivät kaksi asiaa: silmälasien jääminen kotiin ja se, ettei teatterissa käytetty äänentoistoa, jonka ansiosta myös hiljaisemmatkin kuiskaukset olisivat kuuluneet meille saakka. (Vähän vanha olo - mitään en kuule ja näkökään ei ole enää niin kuin ennen.. :D ) Joka tapauksessa oli hauskaa käydä teatterissa. Tulipahan jälleen yksi kulttuurielämys koettua.

Toissaviikko alkoi lupaavasti, sillä maanantain ja tiistain ajan valmistauduin keskiviikon konferenssiin, jossa olin lupautunut esiintymään. Konferenssin aiheena oli ortodoksisuus (erityisesti Tverin alueella) 1025-vuotisjuhlien ansiosta. Tähän liittyen suullisen viestinnän opettajamme Ljudmila, pyysi jotakuta suomalaisista tekemään lyhyen esitelmän ortodoksisuudesta Suomessa, ja niinpä suostuin hommaan. Vietin maanantai-illan Suomen ortodoksisen kirkon Internet-sivuja selaillen ja PowerPointilla kikkaillen, jotta minulla oli tiistaiksi diat valmiina, jotta Ljudmila voisi ne tarkistaa. Näin tapahtui ja korjattuani virheet, ja tiistai-iltana vielä harjoiteltuani olin valmis esiintymään. Keskiviikkona paikalla oli meidn opiskeluryhmämme lisäksi eräs kirjailija ja kirjaston edustaja, jotka esiintyivät Anatolin, Ljudmilan ja minun lisäkseni. Esitys meni mielestäni aika hyvin, joskin noottia sain liiallisesta "nu"- eli no-sanan käytöstä. Täytyy siis kiinnittää siihen huomiota. Kävin lyhyesti läpi tärkeimmät historialliset hetket, Suomen ortodoksisen kirkon rakenteen ja tilastotietoa jäsenistöstä. Jälleen siis tuli esiinnyttyä, toivottavasti olin edukseni. Loppuviikko meni leppoisasti, sunnuntaina kävin yksin torilla katselemassa tuliaisia ja joululahjoja.

Viime viikolla maanantaina meillä oli kaunokirjallisuuden tunnilla novellianalyysiesittelyjä. Sini, Johanna ja minä teimme esityksen yhdessä ja sekin tuli, oli ja meni ihan mallikkaasti. Analyysin kohteena oli Tsehovin novelleja, meillä oli tutkittavana novelli nimeltä Ionits. Keskiviikkona meillä oli jälleen konferenssi, tällä kertaa estradilla oli Iku Japanista (meidän ryhmästä), kiinalaisia ja venäläisiä opiskelijoita, ja aiheena oli nuorten elämä eri puolilla maailmaa ja huolet/ongelmat nuorten elämässä. Tilaisuus oli ihan mukava, joskin melko pitkä ja loppua kohden meno kävi hieman puuduttavaksi (huolimatta siitä, että olemme vakavamielisiä eksperttejä, joita kaikenlaiset ongelmat kiinnostavat ja joiden vain tulee tietää kaikenlaista - miltei suora lainaus Anatolilta). Perjantaina meillä oli ekskursio saksan kieltä painottavaan kouluun, ja siellä pääsimme näkemään koulun arkea ja vierailemaan oppitunneilla. Toki saimme esittää ja vastata kiperiinkin kysymyksiin niin omasta koulutaipaleesta, ainevalinnasta (venäjän kieli) kuin Suomen koulujärjestelmästäkin.

Viikonloppuna kävimme jälleen torilla, muilla oli joitain hankintoja tehtävänä ja niinpä lähdin mukaan ikään kuin makutuomariksi. :) Sen jälkeen aloimme Sinin kanssa laittaa jouluruokaa ja vietimme tällä meidän pikkuisella Suomiporukalla pikkujouluja meidän keittiön pöydän ympärillä. Oli lohta ja paistoperunoita ja perunasalaattia (tämänhetkinen bravuurini) ja rosollia sekä ruispatonkia levitteineen. Jälkiruokana söimme kaura-omenapaistosta jäätelön ja vaniljarahkan kera. Sen lisäksi kehittelin karpalo- ja omenamehuista sekä glögimausteen avulla miltei oikean makuista "glögiä". Glögi rusinoineen höyrysi, sokerimantelit ja Julia-konvehdit hupenivat. Jasu oli leiponut joulutorttujakin, ihanaahan se oli ja tunnelma oli mukavan jouluinen! 

Sunnuntaina, ennen pikkujoulurääpiäisiä, käytiin Johannan kanssa ortodoksisessa kirkossa katselemassa ikoneita ja kynttilöitä. Tuoksu oli huumaava ja oli ihanaa päästä käymään hetkeksi kirkossa. Siellä voisi vaikka vain istua ja tuntea suitsukkeen tuoksun nenässään, ihastella kynttilöitä ja ikoneita, kuunnella hiljaisuutta. Olla vain ja tuntea eräänlaista rauhaa, se on kai se kirkon vaikutus. Jotenkin siellä on hyvin kotoinen tunnelma, eikä tunne olevansa jollain tavalla ulkopuolinen.

Tällä viikolla olen työkennellyt ja viettänyt "vapaa-aikaa" pääasiassa referaatin kirjoittamisen - IOKRin ja kirjallisen viestinnän lopputyön - parissa. Suomalais-ugrilaisista kielistä ja kansoista kertovat artikkelit ovat levitettyinä milloin minnekin, pöydälle, lattialle, sängylle.. ehkä tulevat vielä uniinkin. :) 

Tänään kävimme Vystavotshnyj zalissa (vapaa suomennos: näyttelysali) taidenäyttelyssä. Esillä oli tveriläisen taiteilijan, Boris Fjodorovin lasitöitä ja maisematauluja. Olimme ekskursiolla suullisen viestinnän tunnilla, ja tehtävänämme oli valita yksi töistä, jota kuvailisi ja josta kertoisi sitten seuraavalla tunnilla. Olin yllättynyt siitä, miten paljon pidin näyttelystä - ylipäätään taidegalleriat ja -näyttelyt eivät oikein ole se minun juttuni. Lasityöt olivat kuitenkin todella kauniita, eivätkä maisematkaan sen huonompia olleet, värien käyttö oli minun mieleeni - tauluista löytyi lämpimiä sävyjä ja lempeitä valoja. Ekskursion jälkeen, ennen seuraavaa luentoa, meillä oli aikaa käydä viereisessä kirjakaupassa, Kirillitsassa. Sieltä löytyi vaikka mitä, ja niinpä mukaani tarttui joulukortteja ja hempeän violettien kansien väliin pujotettu Ozhegovin Tolkovyj slovar' russkogo jazyka eli venäjänkielinen selittävä sanakirja, joka tulee olemaan tästä lähtien yksi rakkaimmista sanakirjoistani! Tänään saimme Jasun ja Johannan kanssa myös viimein karjalankielisiä kirjoja, joita olemme kyselleet Ljudmilalta (suullisen opettaja) - nyt minullakin on oma Armas sana kirjahyllyyn laitettavaksi! :)

Ja lopuksi vielä se olennaisin: TÄÄLLÄKIN ON LUNTA JA PAKKASTA! Talvi, jota on kyllä jo odotettukin, on suvainnut viimein saapua lumisateineen ja kirpeine pakkasineen! Siinä missä me suomalaiset olemme onnessamme, ovat myös monet muut vaihtarit. Lumi onkin herättänyt monessa sen sisäisen pikkupojan tai -tytön henkiin, ja niin pallot ovat toisinaan lennelleet pihan poikki. Lumen ja talvisen sään mukana tänne saapui, tai ainakin minulle, kunnon joulumielikin, ja sunnuntaista alkaen olenkin toden teolla kuunnellut joululauluja. Viime vuosien suosikit, tai oikeastaan, kestosuosikkini - Arkihuolesi kaikki heitä, Jouluyö, juhlayö sekä Maa on niin kaunis - ovat soineet tiuhaan milloin kenenkin esittäminä. Toki sekaan on mahtunut riehakkaampaa ja riemukkaampaakin laulua - Sika, Last Christmas, Rockin' Around The Christmas Tree... 

Huomenna aletaan laskea joulukalenterin omaisesti päiviä lähtöön - jäljellä on siis enää 24 päivää. Voisin ehkä kalenteriksi itselleni valita legendaarisen The Joulukalenterin katsomisen (vaikka perinteisiä suklaisia joulu-/ adventtikalentereitakin on täällä bongattu) - sillä en ole vielä kertaakaan katsonut sitä kokonaan alusta loppuun. Olen yhtäaikaa sekä innoissani siitä, että piakkoin on kotiinpaluun aika, mutta toki myös vähitellen pieni haikeus harkan loppumisesta alkaa nostaa päätään, ja tietysti, viimeisenä vaan ei vähäisimpänä, ajan väheneminen ja deadlinejen sekä kokeiden lähestyminen saa aikaan eräänlaista paniikkia ja stressiä, joskin toistaiseksi kaikki on vielä ok, всё в порядке.
Huh, viimeinkin sain blogin päivitettyä tilanteen tasalle, olkaapa hyvät. Nyt olette jälleen kärryillä siitä, mitä tänne päin maailmaa oikein kuuluu. :)
Hauskoja marraskuun viimeisiä päiviä!
Kaikella rakkaudella ♥
Satu

Наше большое приключение: Тверь - Казань - Нижний Новгород - Москва - Тверь. Часть 4

TÄSSÄ VIELÄ VALOKUVIA MATKAN VARRELTA!

Meidän yöpaikka Kazanissa

Kol'zo - hieno ja vihtyisä ostoskeskus, vaikka ulkopuolelta ei ehkä ihan siltä näytä...

Teollisuusaluetta, tai mitä lie, täällä se Sputnik-hotelli kuitenkin sijaitsi. 

Jossu ja Gabdulla Tukaj

Kaupunkiajelun reitti

Kazanin Kreml

Kauppakeskuksen metsästysretki - tässä vaiheessa jo näimme valoa tunnelin päässä ja
päätimme kävellä sitä kohti. 

Lippurivi ja Teatr Kamalan kaunis katto

Kazanin kävelykatua

Kaunis Kazanin asemarakennus illan sinisessä hetkessä

MakDonalds ja iloinen Jasu

Nizhnij Novgorodin kävelykatu ja Kreml tuolla kaukaisuudessa

Gondolihississä matkalla tuolle puolen virtaa

Yksi niistä monista hetkistä, jolloin minua hirvitti.

Moskovskij vokzal - Nizhnij Novgorodin rautatieasema

Illan hämyä

Poro Hesburgerissa

Melkeen niin kuin Soinissa ennen vanhaan.

Jännittyneitä ilmeitä, viimeiset hetket Novgorodissa

Leningradskij vokzal

Hostellilta

GUMin jouluvaloja ja Moskovan Kreml taustalla

Punaisen torin laitamilla

Hyvä ruoka - parempi mieli

Viimeisen reissuaamun pakkaamisoperaatiota

Punainen tori

Leninin mausoleumi

"Ei ollut mausoleumi auki, ei."

Punainen tori

Kremlin kirkkoja

Kristus Vapahtajan kirkko

Matkalla Tveriin

Kaikella rakkaudella,

Satu 

Наше большое приключение: Тверь - Казань - Нижний Новгород - Москва - Тверь. Часть 3.

Avasin silmäni ja siinä se oli, Moskova. 

Asemalle oli vielä tovi jos toinenkin, mutta suurtakin suurempaa Moskovan aluetta riitti pitkästi ennen pysähdystä. Junamme päätepysäkkinä oli Jaroslavskij vokzal eli Jaroslavilainen asema. Hetken heräämiseni jälkeen myös Johanna ja Jasu nousivat ja ihmettelimme porukalla uskomattoman pitkää vessajonoa, joka ei meinannut lyhetä sitten millään. Tavaroita jälleen kerran kasaan keräillessämme ja junan määränpäähän saapumiseen valmistautuessamme pohdimme suunnitelmaa aamupäivän varalle - emme päässeet hostellihuoneeseemme ennen yhtä (joskin tässä vaiheessa elin vielä itse siinä luulossa, että pääsisimme sinne vasta kahdelta). Suunnitteleminen ei oikein päässyt loppuun saakka, sillä olimme kuin huomaamatta lipuneet viimeiset puoli tuntia kohti asemaa ja saavutimme määränpäämme nopeammin kuin odotimme. Selvää kuitenkin oli, että ruokaa oli saatava, sillä nälkä oli itse kullakin Novgorodin Sparista ostetuista eväistä huolimatta.  

Junasta noustuamme lähdimme kulkemaan ihmisvirran mukana kohti läheistä Komsomolskajan metroasemaa, sillä asema oli kuitenkin liian kaukana keskustasta. Karttaa tutkittuamme olimme tulleet siihen tulokseen, että meidän kannatti ajaa metrolla Kitai-gorodiin, mikä oli sitä paitsi miltei Punaisen torin vieressä. Niinpä ostimme metrokortit ja suuntasimme kulkumme Moskovan metron uumeniin. Muistaakseni yhden vaihdon kautta pääsimme kuin pääsimmekin huiman ahtaista metroista ja valtavasta ihmismäärästä huolimatta perille Kitai-gorodin asemalle. Kuten Nizhnij Novgorodissakin, olimme myös Moskovassa "hieman liian aikasin", mutta onneksi silmiimme sattui metrosta poistuttuamme Kofe Hauz (Coffee House) aukion toisella puolen, jonne suuntasimme aamupalalle. Valinta osoittautui kalliiksi, mutta ruoka ja lämmin tee, mitä tilasimme, maistui erittäinkin hyvin. Jälleen reilun tovin istuttuamme ja suunniteltuamme olimme valmiit kohtaamaan Moskovan. 

Alkuperäinen ajatus oli, että kävelisimme Kitai-gorodista Punaiselle torille, mikä, kuten sanottu, oli miltei vieressä. Toteutus kuitenkin - jälleen kerran - hieman onnahti. Jostain kumman syystä, kenties intuition johdattamina lähdimme kävelemään (ihan vain vähäsen) väärään suuntaan... Meillä oli vieläpä kartta, mutta siinä kun ei ollut pienempien katujen nimiä, olimme pian "kartan ulottumattomissa". Emme olleet osanneet valita juuri sitä toista suuntaa, joka olisi vienyt meitä edes hieman lähemmäs totuutta ja Punaista toria. Niinpä seikkailimme jonkin tovin Moskovan keskustassa, tietämättä tarkalleen missä olimme, ja minne olisi hyvä kääntyä. Hurjaakin hurjempi, ja jälleen kerran hieman Kazanin ostoskeskuksen metsästykseen verrattavissa oleva seikkailuretkemme koki kuitenkin onnellisen käänteen, kun löysimme Moskva-joen rannan. Tihkusateeksi ja kovaksi tuuleksi yltynyt sää vauhditti kulkua sillan yli toiselle puolen jokea, kohti metroasemaa, josta VIIMEIN pääsisimme lähemmäs sitä Punaista toria, jonne meidän alunperin piti ihan pikaisesti kipaista.

Löysimme metroaseman jostain tietöiden täyteisen taipaleen takaa ja kiisimme metrolla kohti Punaista toria ja Teatral'najan metroasemaa. Päästyämme ulos metrosta saimme huomata sekä sään parantuneen muutamassa minuutissa, että ne lukuisat poliisiautot tmv. erikoisjoukkojen menopelit, jotka täyttivät Maneesiaukion. Samalla näkökenttäämme osuivat myös jämerän oloiset rauta-aidat, jotka estivät pääsyn Punaiselle torille. Yritimme kiertää aidan, mutta sitä riitti silmänkantamattomiin, eikä torille vain yksinkertaisesti päässyt. Päätimme lähteä Maneesinaukiolta pois katsellaksemme Moskovaa, mutta päädyimme kuitenkin kysymään eräältä aivan Maneesinaukion vieressä sijaitsevan lehtikioskin myyjältä, mitä Punaisella torilla oikein tapahtui. Hän kertoi, että kyseessä oli jonkinlainen paraati, eikä sulku kestäisi koko päivää. Olimme helpottuneita, koska ehdimme jo luulla, että sulku kestäisi meidän tuurillamme koko päivän, kenties seuraavankin. Koska meillä oli kuitenkin vielä aikaa siihen, että pääsisimme hostellille, kävelimme pitkin Moskovan katuja, hengittelimme suurkaupungin ilmaa ja tunnustelimme paikallista atmosfääriä. Löydettyämme lupaavan oloisen Japosha-ravintolan, menimme lounaalle ja nautimme hyvästä ruoasta. 

Pian koitti aika palata Kitai-gorodiin, missä hostellimme sijaitsi. Ajelimme metrolla jälleen samalle aukiolle, jolle aiemmin aamulla olimme saapuneet. Ohikulkijoilta apua kysellen löysimme tiemme oikeaan suuntaan ja hostellin omat ohjeet riittivät siitä eteenpäin selviämiseen. Ekohostelli, jossa yövyimme, oli hyvin piilotettu paloaseman ja kirkon taakse, mutta hetken pohdiskelun jälkeen älysimme ohjeet oikein ja saavuimme majapaikkamme ovelle. Saimme huoneen, jossa tosin oli meidän lisäksemme joku muukin matkalainen (jota ei näkynyt ollenkaan), ja päätimme levätä hetken. Jopa minä, vaikken yleensä saa päivällä nukuttua (paitsi jos olen sairaana), otin pienet nokoset erittäin mukavalla patjalla, joka jälleen parin junayön jälkeen oli mukavaa vaihtelua. Parin tunnin kuluttua olimme valmiit pieneen iltaretkeen keskustassa. Vaikka ulkona satoi kaatamalla ja astuin huomattavasti kuvitelmiani syvempään lätäkköön, joka johti läpimärkiin kenkiin ja sukkiin, selvisimme kuin selvisimmekin Arbatille, jonne ei valitettavasti ollut vielä sytytetty jouluvaloja (ovat kuulemma hienot). Kuljeskelimme Arbatia pitkin ja kävimme matkamuistomyymälöissä katselemassa tarjontaa - vähän jotain tarttui mukaankin. Metroaseman löydettyämme ajelimme toistamiseen Teatral'najalle Punaisen torin ja GUMin viereen, ja kävimme kiertelemässä ja istuskelemassa prameimmassa näkemässäni ostoskeskuksessa, jossa oli jo tuolloin joulukoristeita ja -henkeä. Päätimme kuitenkin palata takaisin hostellille päin ja paluumatkalla käydä vielä syömässä jossain. Sattumalta matkallemme sattui toinen Japosha, ja erityisesti Jasun ihastuttua sen ruokalistaan aiemmin päivällä, päätimme käydä siellä illallisella. Syötyämme palasimme hostellille ja kävimme nukkumaan uupuneina niin päivän kuin koko matkankin rasituksista.

Olimme puhuneet lähtevämme hyvissä ajoin perjantai-aamuna liikenteeseen, koska halusimme tulla hyvissä ajoin elektritshkalla takaisin Tveriin. Lähtö kuitenkin venyi, ja pääsimme viimein yhdentoista kieppeillä jälleen tien päälle. Ehdimme juuri aamupalalle Shokoladnitsaan ja siitä nautittuamme lähdimme tapaamaan Leniniä Punaiselle torille - olin luvannut ystävällemme viedä Leninille terveisiä Moskovassa käydessäni. Kävi kuitenkin ilmi, ettei Lenin ollut tuolloin tavattavissa. Mausoleumi on näet perjantaisin suljettu, eikä auttanut muu kuin lykätä käyntiä seuraavaan Moskovan matkaan. Hetken Punaisella torilla pyörittyämme päädyimme Maneesiaukiolle matkamuistomyyjien luo maatuskoja ja muita suveniireja katsomaan. Siitä matka jatkui Ohotnij Rjad-ostoskeskukseen, joka aivan Kremlin ja Aleksandrovskin puiston vieressä sijaitsee. Minä ja Johanna tyydyimme jälleen istuskelemaan ja ratkomaan erään vanhan valokuvan arvoitusta Jasun ottaessa tuntumaa ostoskeskuksen tarjontaan. Kierrostensa tuloksena Jasu teki kuin tekikin löytöjä, ja mikä tärkeämpää, sai tietoa siitä, missä olisi eräs hyvä ostoskeskus ja H&M. Olimme kuitenkin päättäneet käydä Hop on, hop off -kierroksella Moskovassakin, kuin Kazanissa, jotta saisimme vielä vähän paremmin tuntumaa kaupunkiin, ja näkisimme tärkeimpiä nähtävyyksiä helposti aikataulun puitteissa, ja suuntasimme tälle kierrokselle seuraavaksi. Kiertelimme Moskva-joen molemmin puolin, ja ajelimme ristiin rastiin paikoitellen kapeitakin katuja. Noin tunnin mittaisen kierroksen jälkeen lähdimme kohti hieman kauempana keskustasta sijaitsevaa kauppakeskusta, josta Jasu oli saanut vinkin Bershkassa käydessään. Samalla tiemme vei jo lähemmäs Leningradskij vokzalia eli Leningradilaista asemaa, josta meidän paluumatkamme Tveriin lähtisi. 

Ajelimme metrolla kohti Kurskajan metroasemaa, jonka vieressä kauppakeskus sijaitsi. Koltson (Kazanin übervalaistu ostoskeskus), Park Housen (Kazanin "kadonnut" ostoskeskus) ja Ohotnij Rjadin lisäksi kyseessä oli jälleen yllättävän suomalaistyylinen kauppakeskus, jonka olen tällä reissulla nähnyt. Valitettavasti H&M ei tarjonnut Jasulle sitä, mitä olimme sinne tulleet etsimään, mutta löysimme Perekrestokin, mistä saimme hyvät eväät kotimatkalle. Viimeisen Moskovan metromatkan jälkeen saavuimme jälleen Komsomolskajan asemalle. Kylttien mukaisesti kulkiessamme päädyimme lopulta suoraan Leningradskij vokzalin lähijunakassoille. Liityimme jonon jatkoksi ja muutamasta kiilaajasta huolimatta saimme ostettua liput Tveriin vievään elektritshkaan (Suomessa vastaava olisi varmaankin lähijuna). Lipun oston jälkeen hämmennys oli kuitenkin suuri, nimittäin lipussa oli konkreettisia, meille ensikertalaisille aukeavia tietoja vain seuraavat: Moskovasta Tveriin, hinta 280,50 ruplaa, pika. Meillä ei ollut mitään hajua, milloin juna lähtisi ja mistä. Seurasimme vain kiireisten ja kireiden ihmisten muodostamaa virtaa, joka johdatti meidät aseman laitureille. Laiturilla 8 seisoi Tveriin menevä "pikajuna", ja niinpä lähdimme kohti sitä. Erään mukavan naishenkilön, jolta olimme neuvoja kyselleet, vanavedessä kuljimme junalle ja konduktöörin tarkastettua liput, nousimme junaan. Kymmenisen minuuttia sen jälkeen kotimatka kohti Tveriä alkoi. 

Tuntui ihanalta istua junassa ja mutustella eväitä (etenkin kun olime löytäneet irtokarkkeja!), kun tiesi, että hurja seikkailumme oli viimein tulossa päätökseensä, ja edessä oli jo tutuksi ja turvalliseksi muuttunut Tver. Kaksi tuntia, jonka matka kesti, hivahtivat ohi huomaamatta ja kun horisontissa vilahti teksti "TVERAUTO", jokainen kiljahti riemusta ja helpotuksen naurahdukset säestivät viimeisiä suuren seikkailun minuutteja. Juna pysähtyi asemalle. Valtavan matkustajajoukon hännille jäätyämme saimme odottaa tovin ratojen ali kulkevaan alikulkutunneliin pääsyä, mutta pian seisoimme rautatieaseman luona ja ihmettelimme sitä, kuinka Tveriin palaaminen voikaan tuntua niin hyvältä. Kello oli vasta kahdeksan, ja niinpä pääsimme raitiovaunun kyyditseminä vielä viimeiset kilometrit ulitsa Zheljabovan risteykseen. Johanna oli jäänyt kyydistä jo aiemmin oman kotonsa luona, mutta minä ja Jasu kuljimme matkalaukkujen kanssa vielä hiljaisen kävelykadun poikki kohti yliopiston kampusta ja asuntolaa. Kiipesimme portaat ja avattuani oven omaan huoneeseeni, heittäydyin hetkeksi sängylle makaamaan ja ihmettelemään kulunutta viikkoa. 

Kuinka ihmeellinen ja kummallinen matka meillä olikaan takana.

Yhteenvetona reissusta voinen sanoa, että: 

ensinnäkin, valmistautumisemme reissuun ei ollut kummoista. Lähdimme ikään kuin kahta kättä heiluttaen, joskin totta puhuen toisessa kädessä oli matkan loppuvaiheilla jo vähän raivostuttamaan alkanut keltainen matkalaukku ja toisessa kartta (jos karttaa paikasta ylipäätään oli). Mutta sitten taas, olihan se nyt vaan jännää ja hienoa lähteä kohti tuntematonta. 

Toisekseen, ne vähäiset suunnitelmat, joita kenties oli, tuppasivat vähän jäämään, ainakin paikoitellen. Mutta sitten taas, olihan se sellaista joustavaa matkantekoa. 

Kolmanneksi, näin jälkikäteen tuntui, että reissun aikana olimme enemmän hukassa kuin kartalla. Mutta sitten taas, kaikesta selvittiin, kotiin päästiin, ja kaikenlaista tuli nähtyä.
Neljänneksi, jokaisella paikalla oli omat huonot ja hyvät puolensa, joskin ensin huomio kiinnittyi usein huonoihin. Hyviäkin asioita toki löytyi ja jokaisessa paikassa oli ja on jotain ehdottomasti näkemisen arvoista.
Viidenneksi, sää ei meitä oikein suosinut, mutta loppujen lopuksi pilvet saivat kultareunuksensa, ennemmin tai myöhemmin.

(Note to self: seuraavalla kerralla mieti kuitenkin vähän tarkemmin suunnitelma, kun nyt on kokemusta. Hommaa kartat kaupunkeihin, joissa pysähdyt/vietät aikaa.)  

Kertaakaan ei tuntunut siltä, ettei jostain selvittäisi (vaikka sairasvälikohtauskin matkalla koettiin), vaan aina oli jonkinlainen ajatus siitä, mitä, missä, milloin ja miten. Luulen, että pääsyy siihen oli kielitaito. Kaikkialla selvittiin, koska osaamme kieltä ja toki tunnemme kulttuuriakin. Osaamme lukea, puhua ja kirjoittaa venäjää. Kuinka kielitaito vapauttaakaan ihmisen! Tietty on myönnettävä, että myös pieni joukkokollous (-pöhlöys, kaikella rakkaudella matkakumppanini! ♥), joka meissä on, auttoi matkan varrella. Ja tietenkin jo edellä mainitut ihanat matkakaverit, joiden kanssa tuo hulluin ja uuvuttavin kokemani lomamatka koettiin. Olette IHANIA, RAKKAITA ja HUIPPUJA tyyppejä. ISO kiitos seurasta niin Kazanin pimeillä kujilla kuin Novgorodin ratikoissa ja gondolihississä, sekä Moskovan kaatosateessa. 

Sellasta täällä Venäjän maalla. Kaikki ei aina mee niinku pitäs, mutta tulipaha käytyä. 

Kaikella rakkaudella,

Satu 

Наше большое приключение: Тверь - Казань - Нижний Новгород - Москва - Тверь. Часть 2

Yö oli hujahtanut ohitse aivan liian nopeasti.

Vaikka takana oli suurin piirtein kunnolliset kahdeksan tunnin yöunet, eivät ne tuntuneet riittävän. Sitä paitsi, herätyksenä toiminut valojen sytytys, vaunupalvelijan hienovaraiset hyvän huomenen toivotukset ja muiden matkustajien käytävällä ramppaaminen jo hieman ennen kuutta olivat ohentaneet viimeisiä unen minuutteja kevyeksi luuriuneksi. Kuin Kazaniin saapuessakin (joskin nyt oli vielä aamuyö) ilma junan ikkunan toisella puolella ei ollut morsianta lähelläkään ja sadepisarat naputtelivat rytmiä vauhtiaan hidastavan junan ikkunaan. Itse kukin ryhmämme jäsenistä pääsi ylös ja valmistautui päivään Nizhnij Novgodorissa; ennen kuin oikeastaan ehdimme huomatakaan, olimme jo perillä asemalla. 

Astuimme junasta ulos ja ankeammanpuoleisen lähijunien odotustilan kautta kävelimme suoraan metroasemalle, joka sijaitsi rautatieaseman yhteydessä. Onneksemme bongasimme lähijuna-asemalta itsellemme turistikartan (jonka avulla selvisimme päivästä kaupungilla) yhdestä lehtikojusta. Aamuruuhkien aikaan asema oli tietty astetta täydempi - sullouduimme keskustaan menevään metroon kovin monen muunkin kouluun, töihin tai kenties kotiinkin matkaavan kanssa. Metromatka tuntui miltei loputtoman pitkältä ja tunnelma oli melko ahdas. Päästyämme perille kuljimme ihmisvirran mukana ulos metrosta sateiseen ulkoilmaan kadulle. Nälkä alkoi kurnia jokaisen vatsanpohjassa, myös Jossun, joka onneksemme oli jo paranemaan päin. Kuin nouseva aurinko pimeässä yössä, valaisi tiemme MakDonaldsin kyltti toisella puolella toriaukiota, jolle olimme saapuneet. Kyllä - suorimme siitä sitten kohti kyseistä pikaruokapaikkaa, vaikka olin (ainakin omassa mielessäni) vannonut välttäväni kaikenlaisia pikaruokaloita täällä Venäjällä, kun en niissä Suomessakaan pahemmin välitä käydä. Kylmässä tuulessa ja sateessa päämäärätön tarpominen ei kuitenkaan houkutellut, ja niinpä astuimme sisälle lämpimään. Tilasimme itsellemme aamupalat ja istuimme pohtimaan senhetkistä tilannetta: sitä, missä nyt oltiin, minne menisimme, mitä tekisimme ja milloin. Blinit ja MakAamiaiset (tai mitkä lie) katosivat nopeasti parempiin suihin, ja niinhän se on - hyvän ruoan mukana tuli se vähän parempi mielikin. Paikallistimme itsemme kartalta ja pystyimme suunnitella sitä, mitä tekisimme. Aamiaistuokion jälkeen oli aika jatkaa matkaa.

Kahdeksan, puoli yhdeksän aikaan Nizhnin keskustassa ei kuitenkaan juuri mikään paikka ollut auki. Mäkkäriltä lähdettyämme eteemme aukeni keskustan kävelykatu, joka tuntui jatkuvan loputtomiin, kunnes jossain kaukaisuudessa näkyi pilkahdus Kremliä. Lähdimme taaplaamaan pitkin kävelykatua ja katselimme ympärillemme. Paikka vaikutti ensisilmäykseltä enemmän Tverin kaltaiselta, kuin, jälleen kerran, miljoonakaupungilta. Ympärillämme kiirehti ihmisiä suuntaan jos toiseen. Me, kolmen rusistin ja keltaisen matkalaukun muodostama poppoo, vain pysähtelimme aika ajoin ihmettelemään kaikkea sitä, mitä ympärillä oli tai ei ollut. Taivallettuamme jonkin aikaa kävelykatua pitkin, päätimme hypätä raitiovaunuun, jotka ylittivät kävelykadun suunnilleen puolestavälistä, ja tehdä maisemakierroksen "Kaupunkikierros"-nimisen linjan (no 2) ratikalla. Raitiovaunun kierteli ydinkeskustan laitamia ja tarjosi mainion näkymän siihen, mitä Nizhnij Novgorod oikein oli. Johannalle kiertoajelu oli lepoa, eikä toki Jasua ja minuakaan haitannut hetkeksi istahtaa ja katsella kaupunkia, josta emme oikeastaan mitään tienneet. Kaupunki ei näyttänyt niin kauniilta kuin Kazan, vaan aikansa eläneitä rakennuksia löytyi sieltä sun täältä. Toki harmaa, viileä sää oli jälleen vaikuttamassa mieliimme paikasta - kaikki kun on auringonpaisteessa pikkuisen paremmin.

Jäätyämme pois raitiovaunusta kokonaisen kierroksen jälkeen, jatkoimme taivaltamme kohti Kremliä. Yhtäkkiä huomasimme edessämme kotoisen näyn. Keskellä novgorodilaista maisemaa oli HESBURGER. Siinä hetkessä se tuntui samalla aivan uskomattomalta ja hauskalta, että jossain niinkin kaukana kotoa, oli "pala Suomea". Loppujen lopuksi pääsimme Kremlin luo, mutta käveleminen vielä kuitenkin toipilaana oli uuvuttanut Johannaa ja niinpä halusimme jonnekin istuskelemaan (laukun raahaaminen mukana alkoi vähitellen osoittautua "ei-niin-hyväksi" ideaksi). Siispä päätimme olla tällä kertaa käymättä Kremlissä - säästää sen seuraavaan reissuun, mikäli sellaista tulisi, ja etsiä jonkin toisen suunnan. Sattumalta silmiimme osui Stolle, samainen piirakkapaikka, jossa olimme Pietarissa aamupalalla, ja niinpä suuntasimme sinne. Teekupposen ja piirakkapalan äärellä mietimme seuraavaa liikkua, joka kenties valaisisi päivän ja pelastaisi joukkiomme tylsistymiseltä. Turistikartan informaatioon pureuduttuamme löysimme kuin löysimmekin jotain mielenkiintoista - gondolihissin. 

Yli tunnin Stollessa, tarjoilijoiden katseltavana istuttuamme, päätimme lähteä etsimään oletettavasti hurjinta seikkailua, jonka Novgorod meille pystyi tarjota. Jälleen kerran istuimme samaiseen linjan no 2 raitiovaunuun ja lähdimme kolistellen kohti gondolihissin vieressä sijaitsevaa pysäkkiä. Toisen kerran linjalla ajellessa tulin huomanneeksi jo uutta, mikä oli jäänyt näkemättä ensimmäisellä kierroksella. Pian olimme oikealla pysäkillä ja jäimme raitiovaunusta pois, suoraan liikenteen sekaan. Ihan vain selvennykseksi tähän väliin, se on täällä päin tapana. Toistaiseksi en ole nähnyt esim. Helsingin ratikkapysäkkien kaltaisia pysäkkejä, joille olisi likipitäen turvallista jäädä pois, vaan yleensä täällä vain hypätään autojen sekaan (ellei esim. liikennevalot estä autoja kiitämästä tuhatta ja sataa ratikan ohi, tai ellei ratikka kulje ajoradalla tukkien liikennettä). Niin, mutta olimme siis jo lähellä hurjaa seikkailua... paitsi että mitään ei näkynyt missään. Otimme kartan esiin, vaikka olimme huolella tutkineet reitin Stollessa aikaa tappaessamme. Kyllä, olimme oikealla kadulla. Kyllä, edessämme oli kirkko. Kyllä, olimme kääntyneet oikealle. Ja paikan piti olla ihan vieressä. Eikä ketään edes näkynyt missään, että olisi voinut kysyä. Hetken ajan meihin iski epätoivo. KUINKA ON MAHDOLLISTA, että kartasta ja melko hyvistä suunnistustaidoista ja hahmotuskyvystä huolimatta, olimme jälleen hukassa. Mielessä kävi Kazanin kauppakeskuksen metsästys, joka tosin päättyi onnellisesti, mutta oli hermoja raastavan pitkän ja vaikean tien takana..

Yhtäkkiä ihmisiä alkoi kävellä ohitsemme. Kymmenen, kaksikymmentä, kolmattakin kymmentä kenties. Eivätkä he menneet kirkkoon. Viimein oli joku, jolta kysyä. Niinpä lähdimme erään naisen neuvomina kävelemään jonon jatkona mutkan ja toisenkin taakse. Niinpä viimein eteemme aukeni odotettu näkymä: gondolihissi. Menimme lippuluukulle ja ostimme lipun tuohon hurjaan, eräänlaiseen julkisen liikenteen kulkuneuvoon. Jonotimme hetken ja hyppäsimme pieneen, joskin aivan riittävän tilavaan kopperoon, joka lähti viemään meitä kohti vastarantaa. En kuitenkaan jostain kumman syystä ollut ajatellut aivan loppuun asti sitä, mihin olin itseni laittanut, kuinka korkealla hissi kulkisi ja miten pitkä matka loppujen lopuksi olisi. Kun gondoli sitten lähti vaijerin vauhdittamana kiitämään kohti AIVAN LIIAN KORKEITA pylväitä (ei liene oikea sana, mutta menköön), kädet puristivat penkin etureunaa niin, että rystyset suorastaan hohtivat valkeuttaan. Samalla hetken matkaa alapuolellamme kulkenut kieleke loppui ja alaspäin pudotusta oli yhtäkkiä useampi kymmenen metriä. Hetken aikaa mietin, että kuolenko nyt vai heti, mutta loppujen lopuksi päätin kuitenkin (yrittää) jäädä reissusta henkiin ja nauttia maisemista. Matkantekoa kuitenkin ryydittivät pylväiden/mastojen yläosassa olevat rullat, jotka tärisyttivät gondolia (ja hermostuttivat minua), pääni sisäiset pohdinnat siitä, mitä tapahtuisi, jos gondoli yhtäkkiä putoaisi, ja kanssamme matkustaneen miehen "bisnessoitot" (tai niin oletin, taisi puhua tataaria, kun en sanaakaan ymmärtänyt). Vastarannalle päästyäni olin ONNELLINEN, että matka oli ohi. Toki samalla tajuntaani iski se, ettemme tietenkään voineet jäädä sinne, vaan edessä oli vielä paluumatka. Kuin siunaukseksi matkalle, aurinko ilmestyi pilvien takaa taivaalle, eikä matka takaisin Volgan toiselle puolen tuntunut aivan niin pahalta kuin ensimmäinen. Paluumatkalla tuuli oli kuitenkin voimistunut ja se heilutti gondolia reippaasti puolelta toiselle. Peloistani yksikään ei kutenkaan toteutunut ja pääsimme kokonaisina myös takaisin. Johannalle ja Jasulle gondolireissu oli mitä suurinta hupia, ja toki olin itsekin onnessani ja innoissani siitä, että uskaltauduin (puolivahingossa) mukaan. 

Auringonpaisteessa tallustellessamme pohdimme seuraavaa siirtoa. Vaikka yöjunan lähtöön oli vielä pitkästi aikaa, päätimme käydä katsomassa reitin keskustasta asemalle valmiiksi iltaa varten. Niinpä jälleen kerran hyppäsimme raitionvanun kyytiin. Tosin homma ei mennyt aivan niin kuin piti. Raitiovaunu ei mennyt sinne asti, mitä kuvittelimme, vaan se pysähtyi jo kauan ennen pysäkkiä, jonne aioimme. Mitä ystävällisimmän kassöörin opastamana hyppäsimme toiseen raitiovaunuun, joskin tämäkään ei onnistunut ongelmitta. Hyppäsimme kyytiin väärässä kohtaa - raitiovaunu oli menossa juuri toiseen päähän reittiä. Eipä siinä kuitenkaan hätiä mitiä, istuimme kyydissä toiseen päähän reittiä ja vaihdoimme siellä toiseen, juuri reitilleen lähtevään raitiovaunuun. Ajelimme pitkin babushkojen takapihoja ja pusikoita - jostain kumman syystä hetken aikaa maisemat muistuttivat minua Etiopiasta ja paikoista siellä. Muutaman minuutin pusikko-osuuden jälkeen palasimme "sivistyksen pariin". Hetken aikaa rytkyteltyämme saavuimme jyrkänteelle, pitkän serpentiinitien yläpäähän ja laskeutuessamme mäkeä mutkitellen, laskevan auringon valossa kohti Volgan ylittävää siltaa, olin hetken ajatuksissani aivan jossain muualla kuin Venäjällä. 

Saavuimme aseman luo ja ihmetykseksemme huomasimme, että olevinaan kaikki nuoriso, liike ja elämä olikin keskittynyt aseman viereen, missä kohosi yksi jos toinen kauppakeskus hulluine mainosvaloineen. Sitä eloa, jota Kazanistakin löytyi, olimme kaivanneet ja etsineet jo keskustan kävelykadulla. Tiemme hetken ihmettelyn jälkeen johti yhteen ostoskeskuksista, jossa minä ja Johanna lähinnä istuksimme ja katselimme maailman menoa Jasun juostessa kauppakeskusta ympäri. 

Koska aikaa junan lähtöön oli edelleen useampia tunteja, päätimme kuitenkin käydä vielä kävelykadulla matkamuistomyymälöissä, syömässä ja katsomassa iltameininkiä ydinkeskustassa. Metrolla nopeasti hurauttaen olimme jälleen samassa paikassa kuin aamulla. Lähdimme kohti kaunista matkamuistomyymälää, joka tosin osoittautui kerrassaan tyyriiksi paikaksi. Sieltä taivalsimme kohti Hesburgeria. Päätimme syödä "suomalaisittain" (hah) ja niinpä päädyimme murkinoimaan poron katsellessa vierestä. Täytyy muuten mainita, että kassalla ollut nuori nainen oli aivan valtavan herttainen ja ystävällinen. Kuullessaan meidän puhuvan jotain vierasta kieltä hän uskaltautui kysymään meiltä kotimaata, ja voi sitä ilmettä hänen kasvoillaan, kun kuuli meidän olevan Suomesta. Sen sai samantien tietää muukin henkilökunta! :) Tilauksia odotellessamme juttelimme niitä näitä, muun muassa siitä, miten olimme Novgorodiin tai ylipäätään Venäjälle päätyneet, ja siitä, etteivät kassaneidin mukaan kaikki suomalaiset nuorukaiset olleetkaan niin rumia kuin hän oli kuullut.. (Jasu sai siis kehuja.. :)) Lähtiessämme saimme monet kiitokset ja heipat ja "tulkaahan uudelleen" -pyynnöt! Ulkona oli jo pimeää ja kulkuamme valaisivat kauniit katulamput. Samassa huomasimme sitä eloa tulleen myös kävelykadulle, ihmiset olivat lähteneet liikkeelle.

Tämän jälkeen päätimme jo suunnata takaisin kohti asemaa, sillä meidän piti vielä käydä matkaevästä ostamassa... SPARISTA! Soinin Spar-market lakkasi olemasta jo joskus kymmenisen vuotta sitten (?) joten olikin hauskaa nähdä, että ketju oli hyvinkin voimissaan ainakin tuolla Novgorodissa. Jossain mielessä kyseessä oli siis aikamatka menneisyyteen. Eväät saatiin ja siirryimme asemalle. Asema ei ollut läheskään niin kaunis kuin Kazanissa, mutta vaikutti ihan asialliselta. Asiallinen varmasti olikin, joskin seura oli kaikenkirjavaa. Niinpä juuri kun olimme ehtineet istuutua, me ja minun keltainen matkalaukkuni, kävi vastapäätä minua istunut papparainen juttelemaan. Ensin hän vaikutti ihan mukavalta ja asialliselta papparaiselta, kysyi, mistä olen laukkuni saanut ja paljonko se maksoi. En muistanut, ja vastasin ympäripyöreästi takaisin. Hän kyseli, minne oli matka ja minä vastasin. Juttelu jatkui hetken ajan mukavana, kunnes pappa nousi seisomaan ja tuli viereeni. Hän itsepintaisesti halusi saattaa minut junalle. Vastasin, ettei tarvitse, kiitos vaan, minulla on tässä omat saattajat (tarkoitin tietenkin Jasua ja Johannaa). Hän kuitenkin vielä hetken ajan intti, ja minä puolestani intin mahdollisimman kohteliaasti takaisin. Vähän ajan kuluttua pappa istuutui alas ja me mietimme, kuinka saisimme ajan kulumaan. Päätimme kuitenkin lähteä toiseen odotushuoneeseen, ja siinäkös pappa oli jo huolissaan, minne me olimme menossa. Kiitimme seurasta ja katosimme nurkan taa. Toinen odotussalin ovessa oli lappu, että sali oli maksullinen, mutta tiskille päästessämme kävi ilmi, että lipun ostaneille sali oli ilmainen. Ja niinpä vietimme kaksi ja puoli tuntia, jota odotusta oli jäljellä, erinäisiä sanaleikkejä pelaillen, mikä välillä tosin äityi mm. etymologisiksi pohdinnoiksi (aikamoista filologimeininkiä). Aika kului nopsaan, onneksi, ja pian olimme jälleen RZDn junan ovella odottamassa sisäänpääsyä. Päästyämme junaan laitoin pedin hetimmiten itselleni valmiiksi ja kävin unten maille. Moskovassa olisimme puoli seitsemän aikaan ja matkaa oli vielä kaksi päivää jäljellä.

Jatkoa seuraa... // To be continued...

Kaikella rakkaudella,
Satu

   

Наше большое приключение: Тверь - Казань - Нижний Новгород - Москва - Тверь. Часть 1

Heippa jälleen ja huimasti terveisiä syyslomareissun jälkeisistä tunnelmista! 

Lomaviikko tuli päätökseensä ja SUUREN seikkailumme ansiosta minulla on jälleen vaikka kuinka monta tarinaa kerrottavana. Taidan kuitenkin esittää matkamme jatkokertomuksena, sillä minulla on sellainen tunne, että tästä luultavasti kuitenkin tulee jonkinlainen pienoisromaani, millaisia minulla tapana on kirjoittaa. Siispä, tästä alkaa tarinani...

Kuten jo aiemmin kirjoitin, olimme toissa viikolla, ja oikeastaan kunnolla ja lopullisesti vasta perjantaina, päättäneet lähteä käymään Kazanissa, Tatarstanin tasavallassa, noin tuhannen kilometrin verran idempänä. Koska Kazaniin on kuitenkin suunnilleen 15 tunnin matka (junalla), halusimme jakaa edes toisen matkoista osiin ja päätimme paluumatkalle etsiä välipysäkin, joten päädyimme matkasuunnitelmassamme seuraavanlaiseen ratkaisuun: menisimme kertaheitolla Kazaniin ja tullessa pysähtyisimme päiväksi Nizhnij Novgorodiin sekä vielä yhdeksi yöksi Moskovaan. Perjantaina viimeisten luentojen jälkeen varasimme majapaikat ja etsimme sopivat junaliput matkaamme varten, jotka sitten hetkeä myöhemmin kävimme asemalla ostamassa (ja aiheutimme pienen ruuhkan, joka sitten ehti lipunostoreissumme aikana hälvetäkin). Onneksemme lippuja (ja vieläpä aivan vierekkäisiä) oli riittämiin, joten saimme paikat juuri niihin juniin, joihin halusimme. Myös hotellien varausvahvistukset saapuivat, joten yöpaikatkin meitä varmasti odottivat. Kaikki oli siis mallillaan. Perjantai-ilta kului koulutöiden parissa, yritin tehdä jotain valmiiksi tätä viikoa ja lomalta palaamista ajatellen. 

Lauantai kului siivotessa, järjestellessä ja pakatessa. Jotta olisi mukava palata kotiin pitkän reissuviikon jälkeen, siivosin oikein kunnolla ennen lähtöä. Villakoirat saivat kyytiä, kun heiluin harjan kanssa samalla musiikkia kuunnellen. Siitä rupeamasta selvittyäni aloin viimein pakata, ja koska 

a) en loppujen lopuksi oikein kunnolla osannut päättää mitä ottaisin mukaan, 

b) minulla ei ole täällä mukana reppua, ja 

c) yritin varustautua kaikkeen, 

päädyin pakkaamaan tavarani keltaiseen (Tipunakin tunnettuun) matkalaukkuun. Tämä valinta osoittautui loppujen lopuksi sekä hyväksi että huonoksi matkan varrella.. Koitti ilta ja laukut pakattuina painoin asuntomme oven lukkoon ja painelin alakertaan, missä Jasu pakkaili omia tavaroitaan. Pian Johannakin löysi tiensä samaiseen asuntoon ja niin retkikuntamme oli koossa. Läksimme kohti rautatieasemaa hieman ennen kymmentä, jotta ehdimme vielä ajaa täältä asemalle marshrutkalla. Asemalla oli rauhallista, eikä loppujen lopuksi kovinkaan moni noussut Tveristä Kazanin junaan, johon me astuimme ja lähdimme kohti tuntematonta.

Juna oli melko täynnä noustessamme kyytiin ja pari jo unen sinisillä mailla ollutta kanssamatkaajaa hieman häiriintyivät pienestä hälystä ja hässäkästä, joka vuoteen sijaamisesta, lippujen tarkistuksesta ja iltatoimista aiheutui. Pian he kuitenkin vaipuivat uudelleen uneen. Jo yhden (sen Pietarin) reissun tuomalla varmuudella rullasimme patjat auki, laittelimme lakanat paikoilleen ja kävimme itse kukin yöpuulle. Huolimatta siitä, että jouduin nukkumaan yläsängyssä (mikä minua vähän hirvitti), sain nukuttua hyvin ja riittävästi, enkä onneksi pudonnut sängystä alas. Herättyäni matkaa oli kuitenkin jäljellä vielä muutama tunti ja kävin istumaan alasängylle (siinä matkannut rouva oli jäänyt muutama tunti aiemmin pois junasta) katselemaan maisemia. Ensisilmäykseltä vaikutti siltä, että olimme Suomessa. Havumetsä ja pellot vuorottelivat maisemassa. Hetken kuluttua olimme vihreillä nummilla, jossa kumpuileva maasto herätti hetken ajan - kaikessa lapsellisuudessaan - toiveita pulkasta ja hankikelistä. Välillä laajat aukeat saivat lakeuksienkin suuret, tasaiset peltoaukeat kalpenemaan massiivisuudellaan. Maisemat vilistivät ohi, tai no, me vilistimme maisemien ohi, ja muut matkustajat alkoivat vähitellen herätä. Johanna saapui viereisestä yläsängystä seurakseni ja maisemia katsoen, loman jälkeisiä kuutta viikkoa suunnitellen ja tuliaisia ja joululahjoja pohtien viitisen tuntia kului nopeasti. Juuri ennen Kazania Jasukin tuli istuskelemaan kanssamme ja odottamaan junan saapumista pääteasemalle. 

Ei aikaakaan, kun olimme jo Kazanin asemalla ja astuimme junasta ulos. Raikas ilma oli virkistävää vaihtelua junan jo tunkkaiseksi käyneeseen sisäilmaan ja lähdimme ihmisvirran mukana kohti asemalta ulos vievää porttia. Päästyämme asema-alueelta pois, ensisilmäys Kazanista ei ollut niin loistelias tai upea tai majesteettinen kuin olin olettanut. Toki viileällä, pilvisellä ja apean harmaalla syyssäällä oli vaikutuksensa asiaan, enkä suinkaan heti lyönyt tuomiotani lukkoon. 

Seuraavana ohjelmassa oli hotellin löytäminen. Olimme tehneet ho(s)tellivarauksen hinnan perusteella, emmekä olleet huomanneet tarkistaa erästä olennaista seikkaa - sijaintia, joskin jostain olimme katsovinamme, että hotelli sijaitsi lähellä metroasemaa. Ei siis hätää. Kävi kuitenkin ilmi, ettei majapaikkamme ollut aivan niin keskustassa, kuin jostain syystä oletimme ja että metrolinja kulki järven toista laitaa, joten päätimme ottaa heti matkan alkajaisiksi taksikyydin kohteeseemme - myöhemmin varmaan osaisimme kulkea hostellille itsekin. 

No, paikka ei tosiaan ollut keskustassa, vaan jossain keskustan laitamilla, keskellä teollisuusalueen näköistä miljöötä, joka oli silloin, saapuessamme hotelliin, väsyneen matkalaisen silmin, miltei aavemaisen hiljaista seutua. Hotelli itsessään oli kuitenkin iloinen väripilkku kaiken harmauden keskellä, mikä loi toivoa. Tällä kertaa ympäristö petti, nimittäin hotelli oli todella tyylikkäästi sisustettu, miltei uusi ja kodikkaan oloinen. Henkilökuntakin oli oikein mukavaa, eikä sisäänkirjautumisessa kulunut kauaa. Huoneemme oli tilava, enkä toistaiseksi ollut niin mukavalla patjalla nukkunut, kuin siellä (kunnia toki ihan kunnolliselle asuntolan patjallekin). Näkymä ikkunastamme hotellin takapihalle ei ollut ehkä se kaikista parhain myyntivaltti, mutta siihenkin alkukummastelujen jälkeen totuimme. Saavuttuamme perille hotelliin päätimme huilata vähän, sillä matka oli kuitenkin uuvuttava pituutensa vuoksi. Parin tunnin kuluttua olimme valmiita lähtemään pienelle iltakävelylle/-kierrokselle Kazanin keskustaan. Respan neidiltä neuvoja kysyttyämme taivalsimme sateessa läheiselle linja-autopysäkille ja nousimme linjan 72 autoon. Emme toki tienneet, missä kohtaa pitäisi jäädä pois, mutta jäimme sattumalta juuri sopivalla pysäkillä, Kamal-teatterin kupeeseen aivan ydinkeskustaan. Nälkä oli päässyt yllättämään yhden jos toisenkin ja niinpä suuntasimme läheiseen Shokoladnitsaan (koska se oli jo entuudestaan tuttu paikka ja siis turvallinen valinta iltahämärässä). Hetken istuttuamme lähdimme kohti ydinkeskustaksi olettamaamme ja aivan älyttömin valoin koristeltua kauppakeskusta joka pimeässä ja sateisessa illassa hehkui kauas. Löysimme sattumalta kävelykadulle ja sitä sekä kauppakeskusta hetken tutkittuamme päätimme lähteä kotiin, jälleen taksilla, sillä sen linja-auton, jolla olisimme päässeet takaisin, reitistä ei meillä ollut mitään tietoa. Illan kävelyn piristäminä kävimme nukkumaan seuraavaa päivää innolla odottaen.

Seuraavana päivänä päätimme lähteä tutustumaan kaupunkiin tarkemmin. Kazanin Kreml oli oikeastaan ainut "must see" kohde kaupungissa, mutta kun näimme "Hop on, hop off"-turistibussin kävelykadun päässä, päätimme hypätä kyytiin ja katsastaa kaupungin tärkeimmät nähtävyydet helposti linja-autosta käsin. Kiertoajelu oli hyvä, halpa ja helppo tapa katsella kaupunkia ja nähdä olennaisimmat paikat keskustasta, etenkin kun aikamme Kazanissa oli rajallinen. Vaikka ensikohtaaminen Kazanin kanssa ei ollut sille kaikista suotuisin, ihastuin kiertoajelun aikana sen kauniisiin taloihin ja siistiin infrastruktuuriin, valkoiseen Kremliin ja hauskaan, mäkiseen maastoon; hetken aina toisinaan tuntui, kuin olisi Jyväskylässä ollut - edessä oli mäkiä mäkien perään. Kiertoajelun jälkeen päätimme lähteä käymään Kremlillä uudelleen, sillä emme olleet hypänneet bussista pois, tutkineet Kremliä ja hypänneet seuraavaan bussiin, vaan istuimme koko kierroksen kerralla. Metrolla Kremlille oli helppo mennä, ja niinpä pian olimme valkoisena hohtavan linnoituksen luona. Portista sisään astuessa näkymä ei ollut aivan sellainen kuin oletin. Moskovan Kremlissä käyneenä odotin koristeellisia ja hulppeita rakennuksia. Aivan sitä ei ollut tarjolla, mutta pettyä ei silti tarvinnut. Muurin takaa löytyi "perinteisten" kartanotyylisten rakennusten lisäksi (minun mielestäni jostain syystä viikinkihenkisiä) maalaistyylisiä rakennuksia, kojuja muuriin rakennetuissa syvennyksissä ja tietenkin kaunis moskeija sekä kaunis ortodoksinen kirkko. Tuliaisiakin sieltä löytyi, joten ei lainkaan huono paikka (myöskään kotiporukoiden mielestä, luulen). 

Kremliltä tie vei vielä hieman kauemmas kotoa, sillä suuntasimme kohti erästä suurta kauppakeskusta, josta muun muassa Jasua miellyttävät Bershka ja H&M löytyivät. Niinkin suuren kauppakeskuksen (kuin millaiseksi se sitten tosiaan osoittautui) löytäminen oli yllättävän vaikeaa, eikä toki voi muuta kuin korostaa kartan merkitystä vieraassa paikassa liikkuessa. Osasimme jäädä pois oikealla metropysäkillä - se ei vielä suuria ponnisteluja vaadi, toisin kuin oikeaan suuntaan asemalta lähteminen. Kolmannella kerralla onnistuimme, kiitos avuliaan rouvan erään torin nurkalla. Vaikka suunta oli oikea niin edellä mainitun rouvan kuin parin nuorenkin (joilta hieman myöhemmin asiasta kysyimme) mielestä, minulta meinasi aivan usko loppua siihen, että mitään kauppakeskusta ylipäätään oli missään. Kävelimme ja kävelimme, aina vain eteenpäin, ja välillä seutu kävi jo hieman kummallisen tyhjäksi ollakseen miljoonakaupungin keskustaa. Olin jo miltei varma, että olimme kaikesta huolimatta lähteneet jotenkin ihmeen kaupalla väärään suuntaan ja hortoilimme nyt jossain aivan muualla kuin piti. Matkaa kuitenkin jatkettiin eteenpäin. Onneksi juuri silloin, kun olin jo kääntyä takaisin, vielä kun jonkinlaisia sivilisaation merkkejä ympäristöstä löytyi, kaukana edessä loistivat kauppakeskuksen valot. Edessä oli tosin enää vain yksi ongelma. Keskuksen ja meidän välissämme oli suuuuuuuuuuuri puisto, jonka keskellä oli jonkinlainen lampi. Siispä kiertämään. Selvittyämme kauppakeskuksen eteen huokaisin helpotuksesta. Ei meidän tuhoontuomitulta tuntunut retkemme loppujen lopuksi ollutkaan aivan onneton. Teen, kaakaon ja kanelipullien jälkeen kiertelimme hetken aikaa kaupoissa ja jokaiselle tarttui vähän jotain mukaan. Kotimatka taittui jälleen taksilla - kauas, tällä kertaa metropysäkille, olisi ollut aivan liian pitkä matka kävellä pimeässä, etenkin ilman karttaa. 

Ilta ei onnistuneesta kotiinpaluusta huolimatta päättynyt kovinkaan hyvin, sillä Johanna oli ilmeisesti napannut jostain syömästään ruoasta ruokamyrkytyksen, mikä vei olon ja kunnon nopeasti huonoksi. Iltayön pimeinä tunteina pohdittiin reissun tulevaisuutta ja sitä, mikä olisi järkevintä ja parasta; mitä tehdään ja minne mennään, etenkin jos olo ei yhtään parane. Huonosti torkkuen vietetty yö oli kuitenkin antanut Johannankin välillä levätä, eikä olo ollut aamulla aivan niin huono, kuin pelättiin. Onneksi niin, sillä kyseessä oli viimeinen päivämme Kazanissa, emmekä voineet olla yhtään huoneen luovuttamisaikaa pidemmälle hotellissa, vaikka kävin sitä ystävällisesti tiedustelemassa, vaan meidän oli lähdettävä. Johanna halusi jatkaa toistaiseksi matkaa suunnitelmien mukaan, olonsa sen salliessa, joten tilanne aiheutti päänvaivaa siitä, missä viettäisimme koko päivän. Suuntasimme bussilla keskustaan ja istuimme hyvän tovin raikkaassa ilmassa ja auringonpaisteessa, joka oli kai ikään kuin lohdutukseksi saapunut Kazaniin. Matka jatkui kauppakeskukseen ja kävelykadulle, joissa istuksimme, seurasimme ihmisiä ja nautimme näkymistä ja kaupungin ilmapiiristä. Ilta saapui loppujen lopuksi pian, ja lähdimme rautatieasemalle hyvissä ajoin. Kauniin asemarakennuksen odotussaliin päästyämme huonosti nukutun yön uuvuttamana Johanna nukkui tirsoja odotellessamme junaa ja kävimme Jasun kanssa pikaisesti syömässä aseman ruokalassa. Kolmen tunnin odotus tuntui juuri niin pitkältä kuin se oli, mutta juna saapui ajallaan ja kävimme pikimiten nukkumaan junan lähdettyä. Tuntui niin hyvältä painaa pää tyynyyn hieman liian kovalla patjalla maaten ja nukahtaa junan keinuessa maltillisesti. 

Nizhnij Novgorod oli kahdeksan tunnin päässä.

Jatkoa seuraa...

Kaikella rakkaudella,

Satu